perjantai 23. syyskuuta 2016

Ei vain JAKSA!

Minusta tuntuu lähes joka päivä siltä, että en millään jaksa. En ole depressiossa enkä itsetuhoinen, mutta arki vain tuntuu ylittävän käsittämis-/muistikykyni kokonaan. Ohessa lista pakollisista asioista, joita on mahdotonta jaksaa muistaa/tehdä/yrittää.

1. LAPSEN ASIAT

- WILMA-VIESTIEN JA ESKARISTA TULEVIEN SÄHKÖPOSTIEN SEURAAMINEN

Missä pirun vaiheessa koulusta on tullut tällaista!? Kun minä olin 6-7-vee, ei ollut mitään eskareita (ainakaan pakollisia) saatikka mitään järkyttävää viestitulvaa, joista suurin osa vaatii vanhemmalta jotain muistamista. "Muistetaan eväät torstaina", "Muistetaan jumppavermeet tiistaina", "Muistetaan pastilli-/retkirahat perjantaihin mennessä", "Muistetaan, ettei synttäreillä ole herkkuja!"

Tunnustus: EI MUUTEN SAATANA MUISTETA!! HYVÄ KUN MUISTAN TUODA SEN KAKARAN OIKEAAN AIKAAN OIKEAAN PAIKKAAN!! Ja mitä helvettiä! Miksei synttärinä saa syödä herkkua!?

- LAPSEN HARRASTUS

Pakkaus on nyt vonkunut vuoden verran, että hänen pitää päästä HARRASTAMAAN. Aivan sama mitä, mutta harrastaa täytyy. Välistä pitää päästä balettiin, välistä ratsastamaan, välistä sirkuskouluun ja välistä jalkapalloon. Kaikki kaverit kuulemma harrastavat.

Kyllä en minä mitään penskana harrastanut! Paitsi hiihtämistä ja luistelua koko talven joka päivä! Eikä maksanut mitään!

Tunnustus: Meidän penska ei edelleenkään harrasta säännöllisesti MITÄÄN kotinsa ulkopuolella. Vaikka olen tuskastumiseen asti plärännyt netistä aikatauluja ja harrastusmahdollisuuksia, en vain muista ilmoittautumisaikoja tai ylipäänsä tutustumistuntien ajankohtaa.

- TABLETIN KÄYTÖN RAJOITTAMINEN

Miten tätäkin pitäisi osata rajoittaa, häh!? Sen vielä tajuan, että ei ole hyvä, että mukula tuijottaa Netflixiä koko illan tai pelaa jotain älytöntä "Tapetaan ne kaikki"-peliä, mutta kun meillä ipana ottaa tabletilla valokuvia ja tekee itse videoita. Ovatko nekin pannaan julistettavia toimintoja?!

Tunnustus: Minulla ei ole hajuakaan, mikä on Pakkauksen tabletinkäytön maksimiaika. Minä kyllä rajoitan käyttöä, mutta täysin mielivaltaisesti. Se riippuu päivästä ja siitä, missä vaiheessa huomaan, että My Little Pony tai Power Rangers on pauhannut kohtuu pitkän aikaa. Eli jonain päivänä emäntä saattaa aivan hyvin käyttää tablettia 2,5 h (sis. valokuvauksen ja videoinnin) ja joinain päivinä 1/2 h. KAMOON, EIHÄN SE VIELÄ KELLOSTA MITÄÄN YMMÄRRÄ!

2. PERHEEN YHTEISET ASIAT


- LAPSEN PARASTA AJATELLEN ITSE TEHTY RUOKA

Miksi tästäkin on tehty syyllistämisen aihe? Kun kerrankin eletään aikaa, jolloin kaupat pullistelevat terveellisiä ja huolella valmistettuja puolivalmisteita ja eineksiä, on hirrrrveeeeen trendikästä ja OIKEIN ellei suorastaan PAKOLLISTA laittaa joka päivä itsetehtyä terveellistä ja rasvatonta ekolähiterveysruokaa.

Tunnustus: Tein maanantaina kurpitsa-porkkanakeittoa,ja lusikoin sen väkisin Pakkauksen kitaan, kun olin sen perkele itse tehnyt. Tämän kokemuksen jälkeen palasin kiireen vilkkaa takaisin Kokkikartanon lohikiusaukseen ja Saarioisten makaronilaatikkoon. En minä JAKSA alkaa kokata sen jälkeen, kun olen ollut liikenteessä klo 6:50 lähtien aina klo 17 saakka. Pipertäkööt jaksavammat luomuruokaansa.

- ROSKISTEN VIENTI ULOS

Asun vanhassa kerrostalossa, enkä käsitä, mitä vikaa vanhoissa kunnon jätekuiluissa oli. Nyt niitä pussukoita pitää retuuttaa ulos, ja sitten siellä ulkona pönöttää rivi itsetyytyväisen näköisiä muovilaareja, joihin saa laittaa vain tietyntyyppistä jätettä.

On Kaatopaikkajäte, Biojäte, Kartonkijäte, Paperijäte, Ongelmajäte ja mitä muuta liekään.

Tunnustus: Tällään kaiken mahdollisen kaatopaikkajätteeseen (kerran myös rikkinäisen hehkulampun) ja toivon, ettei kukaan naapureista näe. Alan lajitella heti, kun joku tulee asentamaan minulle huippuhelpon lajittelusysteemin keittiön kaappiin ja hakee kaiken sen paskan myös pois.


- PULLOJEN VIENTI KAUPPAAN

Miten tämäkin voi olla niin vaikeaa!? Silloin kun asuin yksin, oli päivänselvää, että roudaan ne pari Cokis-pulloani kauppaan saman tein. Saahan pulloista sentään RAHAAkin. Nyt pulloja kerääntyy sitä vauhtia, että niille tarkoitettu säilytystila on täynnä viikossa, eikä meillä edes paljon juoda limsaa! Kaljaako minä sitten lipitän? Ei aavistustakaan!

Tunnustus: Viikkojen jälkeen rahtasin tänään neljä kassillista tyhjiä pulloja Volvooni. Töihin ajaessa kuulin iloisen kilinän ja muovipullon pompahtelua, kun kassit tyhjenivät takapenkille. Voi olla, että se sama romukasa makaa autossa maailman tappiin asti tai kunnes vaihdan autoa.


3. OMAT ASIAT

- VAATTEIDEN VAIHTO

Kyllä, minä en jaksa juuri vaihtaa vaatteitani. Ei vain energia riitä asukokonaisuuksien mietintään, vaikka mikä olisi. Pesen ja pidän samoja farkkuja ja paria paitaa, kunnes vuodenaika vaihtuu.

Tunnustus: En ole pessyt farkkujani kuukauteen ja ne ovat yhä päälläni. Eikä minulla ole alkkareita, koska en jaksa kaivaa niitä esille. (Pakkaukselle sentään kävin ostamassa lisää vaatteita, kun en löytänyt vanhoja. Joko ne ovat a) pyykkikorissa, b) isän luona, c) kadonneet pyykkikoneeseen. Who cares.)

- TUKAN KAMPAAMINEN JA LEIKKAUTTAMINEN

Olen kasvattanut tukkaani nyt 2 vuotta, enkä ole käynyt kertaakaan kampaajalla. Tukka on suurimman osan aikaa sidottuna nutturalle tai letille. Joskus nousen sängystä sama lettikampaus päässä kuin edellispäivänä ja jatkan matkaa kuin mitään ei tarvitsisi tehdä/tarkistaa peilistä.

Tunnustus: Olen kammannut tukkani viimeksi varmaan kaksi viikkoa sitten. Eikä aikomustakaan käydä kampaajalla. Liian monimutkaista organisoida.






torstai 22. syyskuuta 2016

Sadan kilon keijukainen

Olen taas todennut, että olen saavuttanut siinä määrin sopivan läskisen tilan (100 kg rikki!!), että olisi aika taas vähän skarpata. Vuoden verran vaivannut mystinen suolistotulehdus on viimein antanut periksi kortisonille, eikä minun enää tarvitse juosta ripuloimaan kesken palaverien tai yöunien. Hurraa.

Olen tietysti tässä itseäni vuoden verran makuuttaessani myös antanut periksi tupakanhimolle. Kun kävin tässä äskettäin kessuttelemassa päivän viidennen tupakan (viimeisen tälle päivälle, lupaan pyhästi), yritin istua naisellisesti sääri toisen päällä. Ei muuten onnistunut. Reidet ovat niin ihanan rehevät, että ne eivät vain mahdu päällekkäin - ei vaikka niitä sitten sitoisi jeesusteipillä kiinni toisiinsa.

Niinpä istun penkillä jalat ojennettuna suoriksi ja yritän katsoa, ettei kitsahtanut kotimekko kuroudu liian ylös ja paljasta sitä tosiasiaa, että suihkun jälkeen en todellakaan viitsi pukea heti (kireitä) alkkareita päälle.

Koska siis olen kyllästynyt a) makaamaan tupakkapenkillä, b) puuskuttamaan kolmen rappusen jälkeen ja c) yhä isompiin ja aina vain kireisiin farkkuihin/hameisiin/paitoihin/alkkareihin, olen päättänyt alkaa reippailla.

Pakkauksen takia tein ennen sairastumistani järkiostoksen vailla vertaa. Ostin juoksumaton.

Nyt se on pölyttynyt nurkissa vuoden verran ilman, että sitä olisi edes kokeiltu kertaakaan.
No nyt on! Olen viikon sisään puuskuttanut matolla kolme kertaa ja yhteensä 12 kilometriä, joista juostuja on noin puolet. Okei, ei kovin suuri saavutus, mutta kyllä se pelkän sohvalla makaamisen peittoaa.

Juoksumatossa on se erinomainen piirre, että liikkua voi ihan kotonaan ilman, että tarvitsee miettiä, mihin sen mukelon siksi aikaa työntää.

Okei, Pakkaus osaa jo pyöräillä, mutta hänen kestävyytensä on hyvin ailahtelevaa. Jonain päivänä penska polkisi vaikka kuuhun, mutta toisinaan riittää puoli kilometria, kun alkaa valitus ja pysähtely tyyliin "Äiti mä en jaksa", "Äiti mä haluun kävelyttää", "Äiti KATO IHANIA SORSIA!", "ÄITI KATO LOKKI!", "ÄITI KATO KELTAINEN PUU!" ja niin edelleen.

On paljon helpompaa meille molemmille antaa emännnän touhuta, mitä haluaa silloin kun minä kuntoilen. Kuten tänään.

Kun minä juoksin ja hikoilin, pikkuämmä maalasi kasvoväreillä naamansa pelottavan klovnimaiseksi, koska halusi olla (kaunis) Tähkäpää, jota oikeasti olisi pelästynyt raivohullu Cujokin ja tälläsi itsensä prinsessavarusteisiin. Minun tarvitsi vain kehua upeaa meikkiä ja tarkentaa monta kertaa, että kynsilakkaa ei voi syödä. Viimeksi mainitun kyseenalaistaminen tyyliin "MUTTA MIKSEI SITÄ VOI SYÖDÄ?", on tietysti vähän turhauttavaa kesken treenin, varsinkin kun selitykseksi ei tunnu kelpaavan, että kynsilakka on myrkyllistä ja maistuu pahalle. Ehkä pitäisi vaan antaa ipanan kulauttaa pullosta huikat.

Kun meikit, fiinit mekot ja kynnet olivat kunnossa, tuli Pakkaus katsomaan juoksumatolla kituvaa äitiään.

Koska en TODELLAKAAN kotona rupea ahtautumaan liian pieniin urheilureleisiin, ähkin siinä sitten pelkissä pikkareissa ja lenkkareissa. Penskan ilme oli äärettömän riemastunut, kun hän katsoi minua muutaman sekunnin ja sitten: "ÄITIIII, SUN MAHA HÖLSKYY, HAHAHAHAHAHAAAA!!"

Tosi hauskaa. Meinasin sanoa, että "Mee kuule itte kattoon naamaas ja syö sitä kynsilakkaa. Ja ai niin. Et muuten oo mikään prinsessa." Saatana.


maanantai 19. syyskuuta 2016

Mahdollinen emämunaus ts. pakollinen harrastus

En ole koskaan ollut kauhean hyvä harrastamaan mitään pitkäaikaisesti (paitsi lukemista, mutta sitä ei lasketa, koska sitä voi tehdä sohvalla makoillen). Saatan esim. hölkätä intohimoisesti kaksi vuotta, mutta sitten jättää koko homman, kun tulee vähän vaativampi elämänvaihe - tai iskee vain laiskuus. Sama homma maalaamisen ja sisustamisen (ja jos tarkemmin ajattelee niin jopa parisuhteen) kanssa. Jonkin aikaa olen kuin huumassa ja ajattelen, että "Tätähän minun on pitänyt koko elämäni tekemäni!" - kunnes totean, että "Höpsis, ei vaisinkaan!"

Ainoa pysyvä asia, josta olen selviytynyt, on lapsenkasvatus. Tai siis "selviytynyt ja selviytynyt", mutta kuitenkin niin, että Pakkaus nyt ei ainakaan revi kärpäsiltä siipiä ja sytyttele tulipaloja kuten aloittelevat sarjamurhaajat tai pomota minua miten sattuu.

Tosin täytyy todeta, että lapsen kasvatusta tuskin pystyy rinnastamaan harrastukseen. Joten sitä ei siis lasketa.

Nyt olen kuitenkin tekemässä valinnan, joka tulee määrittelemään elämääni mahdollisesti jopa 20 vuotta. Ja ei, kyseessä ei ole asuntolaina, koska siitähän kyllä pääsee eroon, kun vaan myy kämpän (=tehty jo monta kertaa). Ei - olen hankkimassa lemmikkejä, jumalauta MONIKOSSA!

Jotta ymmärtäisitte, miten tällaiseen hullutukseen on päädytty, teidän täytyy muistaa, että Pakkaus on ainoa lapsi ja jo kaksi vuotta hän on vinkunut/vaatinut/itkenyt "pikkusiskon" perään. Koska sellaista ei nyt kerta kaikkiaan ole tulossa, ajattelin helpottaa tenavan hoivatarpeita ja hankkia kaksi (KAKSI) kissaa.

Tietysti olen haaveillut aika ajoin itsekin lemmikistä, mutta en ole koskaan vielä viitsinyt toteuttaa ajatusta, koska olen reissannut aika usein ulkomailla ja siten pitäisi aina keksiä se hoitaja. Nyt kuitenkin minuun iski heikkona hetkenä ajatus pienistä kissanpoikasista (tuituituitui) ja Pakkauksen riemusta karvaisten kamujen kanssa ("HAHAHAHA, ÄITI KATOKATOKATOKATO, NY SE HYPPÄÄ, NY SE SYÖ, NY SE NUKKUU, NY SE JUOKSEE, KATO SE JUOKSEE!!!!").
Ja koska arvoisat kissatietäjät tiesivät, että kissoja kerta kaikkiaan KANNATTAA ottaa vähintään (?) kaksi, koska silloin niillä on seuraa toisistaan eivätkä ne tuhoa yksinäisyyttään koko kämppää ja koska ne muutoinkin voivat kahdestaan paljon paremmin yms. yms. yms., varasin siis kaksi mustaa maatiaismirriä.

Nyt sitten Pakkaus on täysin sekaisin ja kysyy puolen tunnin välein, milloin ne katit ovat tulossa (= viikon päästä). Minä taas olen sekaisin siitä tavaramäärästä, joka minun on täytynyt kaapia kasaan. On kissanhiekkaa, palloja, erilaisia ruokia, vessa, kuljetuskoppa, raapimispuu ja herra tietää mitä kaikkea muuta, eikä aavistustakaan siitä, mihin minä kaiken sen helvetin kaman varastoin/laitan esille. Lisäksi myös Hämeessä sijaitsevat kissojen omistajat ovat sekaisin, kun olen soittanut varmasti kymmenittäin puheluita sinne sun tänne kunnes tajusin, että ihan viiden kilsan päässä on eläinhoitola, josta saimme juuri sellaiset kissat kuin ajattelimme (sisko ja sen veli).Ja tietysti olemme Pakkauksen kanssa myös kollektiivisesti sekaisin, koska emme saa päätettyä kissojen nimiä.

Viikon päästä alkaa siis varsinainen koitos. Katsotaan saanko pidettyä eläimet hengissä ja kodin siinä kunnossa, ettei se näytä ydinpommin räjähtämispisteeltä.

Vaikka mitäpä katsomista tuossa on: katit pysyvät kyllä tod.näk. elossa, mutta kämppä räjähtää 99,9% varmuudella uusiin ulottuvuuksiin, Vaikka uuden imurinkin (hyh saatana!) menin jo ostamaan - vanha oli niin paska, että se veti kärsäänsä pelkän herneen joka kerta, kun sitä yritettiin saada imemään edes karkeimmat muruset lattialta.

Jos jollakulla on hyviä neuvoja helpottamaan kissaperheen elämää, niitä otetaan vastaan!
T. Itsensä todennäköisesti yliarvioinut emäntä







torstai 8. syyskuuta 2016

Hei meillä kummittelee!

Viime aikoina hermojani ovat koetelleet muutkin kuin Pakkauksen "Mä en jaksa", "Mua ei huvita" ja "Mä haluuuuuuuun..". Meillä on nimittäin kummitus.

Ihan oikeasti. En ole pehmustetussa huoneessa enkä ole edes ainoa, joka on huomannut jotain kummaa. 

Kotonamme Pakkaus on alkanut ärähdellä minulle jatkuvasti siitä, että kiskon hänen pöytälampustaan töpselin seinästä joka kerta kun hän erehtyy huoneestaan muualle. Likka raiska ei vielä ole huomannut, että en yleensä ole koko päivänä edes käynyt hänen huoneessaan saati että olisin intohimoisesti kiskomassa jotain johtoa joka kerta kun hän käy kakalla tai hakee juotavaa.

Lisäksi kutsumaton vieras pyörittelee sälekaihtimia. Sillä on ilmiselvästi vahva näkemys siitä, miten verhoja kulloinkin tulee käyttää. Makkarissa olen jo luovuttanut. Annan verhojen olla tiukasti kiinni, koska muuten ne taas alkavat elää omaa elämäänsä.

Kun olen tutkinut asiaa lähemmin, olen tullut siihen tulokseen, että kyseessä on jonkinlainen poltergeist. Samoja ilmiöitä oli jo edellisessä asunnossa, joten on vähän vaikea uskoa, että osumme kummitustaloon kaksi kertaa peräkkäin ja että kummittelu ilmenisi molemmissa taloissa samalla tavalla - molemmissa asunnoissa kun on ollut sitä saakelin säleverhojen kanssa leikkimistä. 

Töpselin kanssa värkkääminen on kyllä uutta. Ehkä se on korvannut ylimääräisen asukkaan aiemmin harrastamaa tuuletusikkunan aukomista (Pakkauksen huoneessa), mikä oli talvipakkasilla todella raivostuttavaa. Kävin JOKA ilta varmistamassa, että ikkuna oli kunnolla kiinni ja siitä huolimatta se aukesi tytön nukkuessa ja sain käydä laittamassa luukun kiinni uudestaan. Ihan kuin kyseessä olisi ollut jokin näytös. Kun tyyppi oli saanut minut häärimään ikkunan kanssa pari kertaa, se jätti homman sikseen aloittaakseen seuraavana iltana uudestaan.

Ja skeptikoille tiedoksi: kaikki asunnossa vierailleet ystäväni voivat todistaa koko raivostuttavan ilmiön. Ei ole mahdollista, että minä tai Pakkaus olisimme haahuilleet tajuttomana tai unissani itse aukomassa ja sulkemassa ikkunoita ja säleverhoja, koska meillä sattuu ja tapahtuu ihan keskellä päivääkin ja tuskinpa me joka vieraan kanssa mihinkään massapsykoosiinkaan vaivumme. En myöskään ole niin hullu, että alkaisin tällaisesta valehtelemaan. Miksi kukaan sellaista edes tekisi? 

Varsinkin alussa "kummittelu" tai mitä se sitten onkaan oli todella ahdistavaa. Odotin hermot riekaleina, koska taas ikkuna on auki, säleverhot nostettuna ylös (edellisessä asunnossa makkarin kaihtimet piti olla ylhäällä (!!!???)), väänettynä kiinni tai Pakkaus tulossa kertomaan, miten esineet siirtyvät paikoiltaan (sitä en itse ole todistanut, mutta likka on pariin kertaan tullut asiasta kertomaan), samalla kun minä sain selittää värisevällä äänellä pikku ämmälle, että "Ei tässä mitään", "Muistat väärin" ja "Ehkä se jäi multa auki". 

Kiinnostaa kyllä seurata, milloin ipana itse tajuaa asian laidan. Siinä sitä sitten onkin taas äidillä hieman ylimääräistä selitettävää. Kiitti ihan vitusti, kuka/mikä sitten oletkaan.

Nykyisin tosin olen jo melkoisen turtunut koko ilmiöön. Se on vähän sama kuin asunnossa aina rempallaan oleva kaapin ovi tai halkeillut seinä. Ärsyttävä, mutta kuuluu kalustoon jotenkin sillä tavalla, ettei sitä ajattele kuin silloin kun se oikein pistää silmään. Lisäksi olen viime aikoina miettinyt, että "se" saattaa olla ihan asiallinenkin tyyppi. Se töpselin kanssa värkkääminen voi nimittäin olla paloturvallisuuden kannalta ihan hyvä juttu, sillä Pakkauksen pöytälampun kupu on paperista ja kupu vähän vinossa. Itse huomasin asian vasta kun kummittelu lampun kanssa alkoi.

Eli nyt vain odottelemaan, että homma loppuu niin kuin poltergeistin pitäisi - yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin. Tosin meillä neiti on vasta 6-vuotias ja räyhähenki tykkää tutkimuksieni mukaan erityisesti murrosikäisistä. Sitä showta sitten odotellessa.