Herranjumala että väsyttää

Minussa on jokin kirous. Kun yritän pitää matalaa profiilia ja esim. sairastaa kaikessa rauhassa, on satavarmaa, että juuri silloin joku helvetin urpo (so. konsultti) muistaa minut jostakin käsittämättömästä syystä, kaivaa ylös sohvanpohjalta ja repii hommiin - tällä kertaa oikeisiin hommiiin.

No täytyy sanoa, että en minä valita. Näinä aikoina saa olla kiitollinen, että saa töitä etsimättä, mutta miten se oikein tapahtui?! Käsittämätöntä. Sain vain ensin sähköpostia ja nyt olen tässä. Tehnyt kohta viikon hommia vanhalla alallani.

Miksi sitten suostuin, jos olen edelleen sairaana? Siksi, että olen saanut oireita hyvin kuriin ja vaikka lämpöilenkin vielä, olen 8 kuukauden jälkeen tullut miltei hulluksi jatkuvan kotona olemisen ja hissuttelun jälkeen. Ja tietysti kyse on rahastakin. Kun on pitemmän aikaa sairauspäivärahalla, sitä arvostaa aikalailla säännöllistä kuukausipalkkaa. Jos siis nyt jaksan töissä.

Niinpä herään nyt ennen seiskaa, haahuilen zombiena ympäri kämppää, yritän nähdä peilistä jotain, panna tukkaa kiinni ja vaatetta päälle ja mölytä Pakkausta ylös sängystä.

Kyllä, on viimein tultu aikaan, jolloin me molemmat tykkäämme pötköttää sängyssä niin pitkään kuin mahdollista. On vain kummallisen tuskallista ja jopa ärsyttävää, että Pakkausta pitää maanitella ja komentaa sängystä. Eihän se ole hänen roolinsa! Se on kuusi vuotta ollut minun - MINUN - roolini.

Nyt ei ole puhettakaan, että emäntä nousisi ennen kuutta ja kiskoisi minua tukasta, naamasta ja käsivarresta samalla kun minä haisisin pahalta, kääntäisin muhevaa persustani ja yrittäisin kaivautua sängyn rakenteisiin. Ei todellakaan. Sen sijaan minun on täytynyt ottaa itseäni niskasta kiinni (jumalauta!) ja yrittää olla ihmisiksi ja nousta ihan itse ylös. Minkä jälkeen alkaa se Pakkauksen maanittelu.

Se onkin sitten aivan oma taitolajinsa. Tulee olla kohtuullisen hienovarainen eikä kaakottaa kuin raivopäinen kanalauma, mutta silti pitää olla pitkäjänteinen ja sinnikäs. Puhua kuin pastori sunnuntaiaamun messussa, loppumatta ja sääliä tuntematta, niin että Pakkaus lopulta nousee selvästi ärtyneenä ylös ("JOO JOO!!") ja painelee kuin tuulispää yrmeänä hampaiden pesulle.

Sitten:
"ÄITI SÄ ET TAASKAAN OO MUISTANU OSTAA HAMMAST-A-H-N-A-A!!"
"MÄ H-A-L-U-U-N VIEDÄ SINNE LELUN! EI OO LELUPÄIVÄ! MUTTA SILTI!"
"EI EI EI EI EI EI!!! EN HALUU SITÄ PAITAA! MÄ HALUUN SEN ELSA-PAIDAN!!EL-SA-PAIDAN!!"
"SÄ OOT IHAN TYHMÄ!"
"EI NIITÄ KENKIÄ!!"
"NÄISSÄ KENGISSÄ ON MÖYKKYJÄ SISÄLLÄ!! YHYY!!"
"ÄITI SÄ UNOHDIT MUN REPU-U-U-U-UNNNN!! YHYYHYY!!"

Tämän jälkeen painelen puolijuoksua (aina vähän myöhässä) Volvolle ja olen jo starttaamassa ja kiskomassa itseäni vöihin, kun Pakkaus hyökkää autoon ("ÄITI SÄ MELKEIN LÄHDIT ILMAN MUAAAAAA!!")

Voi olla, että tätä ei kunto kauan kestä. Jos ei kuume nouse niin sitten hajoaa pää. Herranjumala, että väsyttää. Aamulla. Päivällä. Ja nyt illalla.
Ja ei kun huomenna uudestaan.