Minun on aika pamahtaa taas paksuksi. Kuulemma.
Pakkauksen mielestä kun on ihan paskaa, kun "kaikkien muiden tai ainaski tosi monien äidit" ovat just saaneet vauvan tai "ainakin niillä on vauva mahassa, niin että mäkin haluun vauvan!"
Olen yrittänyt vakuuttaa, ettei se aina niin herkkua ole olla perheessä, jossa on monta lasta ja varsinkaan, jos se toinen on kuolaava ja paskanhajuinen rääkyjä. Ei toimi. Pakkausta ei kuulemma kakan haju haittaa ja hän voi kuulemma leikittää vauvaa, ettei se itke (Daa-aa).
Sitten olen kertonut, että on aika kivaa olla ainoa lapsi, kun ei tarvitse jakaa mitään ja sitä rataa. Ei toimi. Pakkaus kuulemma mielellään jakaa omat lelunsa vauvan kanssa. Ja hänellähän on niitä vanhoja leluja, joilla hän ei enää muutenkaan leiki.
Kerroin myös, että ikänikin (43) on vähän este, ja että sillä vauvalla pitäisi olla isäkin. Että ettei sitä tosta noin vaan vauvamahaa kasvateta. Ei toimi. Iälleni huiskautetaan kärsimättömästi käsivartta ikään kuin se olisi täysin triviaali pikku yksityiskohta ja Pakkaus viittaa kintaalla myös miehen puuttumiselle. Hän on täysin vannoutunut siitä, että voin halutessani aivan hyvin taluttaa pihalta kenet tahansa ukon meille lapsia tekemään tyyliin "NO HANKITAAN SIT SE MIES!" Penskalla on todennäköisesti mielessä lapsentekoprosessi, jota hän aivan hyvin voisi seurata vierestä samalla kuin minä ja "se mies" pitäisimme toisiamme kädestä ja vaihtaisimme siemeniä koeputkissa tai vastaavissa.
Viimeksi mainitun kohdan esille ottaminen aiheuttaa väistämättä myös sen saman kysymysvyöryn, jota olen vielä toistaiseksi menestyksekkäästi vältellyt: "Miten se siemen menee sinne äidin massuun?!", "Pannaanko se siemen suuhun!?", "Missä se iskän siemen on!?", "Mistä se otetaan!?"
Viimeksi sain Pakkauksen suun tukkoon sillä tosiseikalla, että vauvat tulevat "pempusta". Riemu oli käsittämätön ja huikea. PEMPUSTA!? Sitä ihmetellessä onneksi unohtuivat sitten ne siemenet. Toistaiseksi.
Pahinta kuitenkin on, että tämä säännöllisin väliajoin esille tuotu keskustelunaihe on viime aikoina ottanut mielessäni vähän tuulta alleen. Olen saanut itseni kiinni miettimästä, että voisi kuitenkin olla kivaa saada vielä toinen lapsi. Jepujee, nythän tässä onkin ihan paras aika lapsentekoon! Ilman miestä, puolikuntoisena ja biologisen kellon vedellessä viimeisiään.
Pistetään mokoma hourailu sen biologisen kellon piikkiin. Se varmasti alkaa olla paniikissa eikä tiedä mitä tekee. Onneksi se lakkaa kohta lyömästä kokonaan.
tiistai 30. elokuuta 2016
keskiviikko 24. elokuuta 2016
Päivän Rubens-ruokavalio
Olen palannut takaisin maatuskamuotoihin enkä syyttä. En liiku yhtään mihinkään, ellei ole pakko (kukaan ei ole pakottanut vielä edes PokemonGO-retkille, luojan kiitos!) ja kahdessa vuodessa olen kerännyt massaa ihan kivasti: aikaisemmin laihduttamani 20 kiloa ja 5 kiloa vielä ekstraa.
Nyt jaan teille kaikille tämän päivän menyyn ja arvion siitä, mitä vielä illalla tulen nauttimaan. Jos vaikka satut miettimään, miten päästä upean rubensmaiseen muotoon!
Aamu:
2 isoa kuppia kahvia
iso kristallipulla
Lounas:
Valtava läjä herrrrkullista ricotta-pinaattilasagnea (á la Sodexho ja huom! Pinaatti = osa päivän vihanneskiintiötä)
EI salaattia (veisi tilaa herrrrkulliselta lasagnelta)
2 lasia vettä
Välipala/päivällinen:
Kaksi kourallista vanhoja ja sitkaita Aarrearkku-karkkeja (Töitä hampaille!)
2 Fazerina-keksiä
1 muki vadelmakeittoa (á la Valio, päivän marjakiintiö!)
Iltapala (arvio):
Banaani (Päivän hedelmä & vihanneskiintiö!!)
2 Domino-keksiä
1 nakki (kuoreton)
2 lasia vettä
Kuten huomaatte, noudatan kiltisti sääntöä, jonka mukaan päivässä pitää olla 4-5 ruokailuhetkeä!
Jos siis haluat uida vastavirtaan, haistattaa Jutta Gustafsbergille paskat ja olla perustamassa uutta hiilaridieettisuuntausta, tsekkaa tämä. Toimii varmasti. Mitä nyt diabetes, sydänkohtaus, hammaskato ja keliakia vähän uhkaavat.
Ps. Arvatkaa mitä laitoin überväsyneenä Pakkaukselle päivälliseksi? Ylitin itseni: löin tiskiin Saarioisten makaronilaatikkoa ketsupilla ja kylkeen kuorin eilisen potun. Eilisen potun! Ja mikä parasta: Pakkaus söi KAIKEN! Että minä olen kingi!
Nyt jaan teille kaikille tämän päivän menyyn ja arvion siitä, mitä vielä illalla tulen nauttimaan. Jos vaikka satut miettimään, miten päästä upean rubensmaiseen muotoon!
Aamu:
2 isoa kuppia kahvia
iso kristallipulla
Lounas:
Valtava läjä herrrrkullista ricotta-pinaattilasagnea (á la Sodexho ja huom! Pinaatti = osa päivän vihanneskiintiötä)
EI salaattia (veisi tilaa herrrrkulliselta lasagnelta)
2 lasia vettä
Välipala/päivällinen:
Kaksi kourallista vanhoja ja sitkaita Aarrearkku-karkkeja (Töitä hampaille!)
2 Fazerina-keksiä
1 muki vadelmakeittoa (á la Valio, päivän marjakiintiö!)
Iltapala (arvio):
Banaani (Päivän hedelmä & vihanneskiintiö!!)
2 Domino-keksiä
1 nakki (kuoreton)
2 lasia vettä
Kuten huomaatte, noudatan kiltisti sääntöä, jonka mukaan päivässä pitää olla 4-5 ruokailuhetkeä!
Jos siis haluat uida vastavirtaan, haistattaa Jutta Gustafsbergille paskat ja olla perustamassa uutta hiilaridieettisuuntausta, tsekkaa tämä. Toimii varmasti. Mitä nyt diabetes, sydänkohtaus, hammaskato ja keliakia vähän uhkaavat.
Ps. Arvatkaa mitä laitoin überväsyneenä Pakkaukselle päivälliseksi? Ylitin itseni: löin tiskiin Saarioisten makaronilaatikkoa ketsupilla ja kylkeen kuorin eilisen potun. Eilisen potun! Ja mikä parasta: Pakkaus söi KAIKEN! Että minä olen kingi!
tiistai 23. elokuuta 2016
Herranjumala että väsyttää
Minussa on jokin kirous. Kun yritän pitää matalaa profiilia ja esim. sairastaa kaikessa rauhassa, on satavarmaa, että juuri silloin joku helvetin urpo (so. konsultti) muistaa minut jostakin käsittämättömästä syystä, kaivaa ylös sohvanpohjalta ja repii hommiin - tällä kertaa oikeisiin hommiiin.
No täytyy sanoa, että en minä valita. Näinä aikoina saa olla kiitollinen, että saa töitä etsimättä, mutta miten se oikein tapahtui?! Käsittämätöntä. Sain vain ensin sähköpostia ja nyt olen tässä. Tehnyt kohta viikon hommia vanhalla alallani.
Miksi sitten suostuin, jos olen edelleen sairaana? Siksi, että olen saanut oireita hyvin kuriin ja vaikka lämpöilenkin vielä, olen 8 kuukauden jälkeen tullut miltei hulluksi jatkuvan kotona olemisen ja hissuttelun jälkeen. Ja tietysti kyse on rahastakin. Kun on pitemmän aikaa sairauspäivärahalla, sitä arvostaa aikalailla säännöllistä kuukausipalkkaa. Jos siis nyt jaksan töissä.
Niinpä herään nyt ennen seiskaa, haahuilen zombiena ympäri kämppää, yritän nähdä peilistä jotain, panna tukkaa kiinni ja vaatetta päälle ja mölytä Pakkausta ylös sängystä.
Kyllä, on viimein tultu aikaan, jolloin me molemmat tykkäämme pötköttää sängyssä niin pitkään kuin mahdollista. On vain kummallisen tuskallista ja jopa ärsyttävää, että Pakkausta pitää maanitella ja komentaa sängystä. Eihän se ole hänen roolinsa! Se on kuusi vuotta ollut minun - MINUN - roolini.
Nyt ei ole puhettakaan, että emäntä nousisi ennen kuutta ja kiskoisi minua tukasta, naamasta ja käsivarresta samalla kun minä haisisin pahalta, kääntäisin muhevaa persustani ja yrittäisin kaivautua sängyn rakenteisiin. Ei todellakaan. Sen sijaan minun on täytynyt ottaa itseäni niskasta kiinni (jumalauta!) ja yrittää olla ihmisiksi ja nousta ihan itse ylös. Minkä jälkeen alkaa se Pakkauksen maanittelu.
Se onkin sitten aivan oma taitolajinsa. Tulee olla kohtuullisen hienovarainen eikä kaakottaa kuin raivopäinen kanalauma, mutta silti pitää olla pitkäjänteinen ja sinnikäs. Puhua kuin pastori sunnuntaiaamun messussa, loppumatta ja sääliä tuntematta, niin että Pakkaus lopulta nousee selvästi ärtyneenä ylös ("JOO JOO!!") ja painelee kuin tuulispää yrmeänä hampaiden pesulle.
Sitten:
"ÄITI SÄ ET TAASKAAN OO MUISTANU OSTAA HAMMAST-A-H-N-A-A!!"
"MÄ H-A-L-U-U-N VIEDÄ SINNE LELUN! EI OO LELUPÄIVÄ! MUTTA SILTI!"
"EI EI EI EI EI EI!!! EN HALUU SITÄ PAITAA! MÄ HALUUN SEN ELSA-PAIDAN!!EL-SA-PAIDAN!!"
"SÄ OOT IHAN TYHMÄ!"
"EI NIITÄ KENKIÄ!!"
"NÄISSÄ KENGISSÄ ON MÖYKKYJÄ SISÄLLÄ!! YHYY!!"
"ÄITI SÄ UNOHDIT MUN REPU-U-U-U-UNNNN!! YHYYHYY!!"
Tämän jälkeen painelen puolijuoksua (aina vähän myöhässä) Volvolle ja olen jo starttaamassa ja kiskomassa itseäni vöihin, kun Pakkaus hyökkää autoon ("ÄITI SÄ MELKEIN LÄHDIT ILMAN MUAAAAAA!!")
Voi olla, että tätä ei kunto kauan kestä. Jos ei kuume nouse niin sitten hajoaa pää. Herranjumala, että väsyttää. Aamulla. Päivällä. Ja nyt illalla.
Ja ei kun huomenna uudestaan.
No täytyy sanoa, että en minä valita. Näinä aikoina saa olla kiitollinen, että saa töitä etsimättä, mutta miten se oikein tapahtui?! Käsittämätöntä. Sain vain ensin sähköpostia ja nyt olen tässä. Tehnyt kohta viikon hommia vanhalla alallani.
Miksi sitten suostuin, jos olen edelleen sairaana? Siksi, että olen saanut oireita hyvin kuriin ja vaikka lämpöilenkin vielä, olen 8 kuukauden jälkeen tullut miltei hulluksi jatkuvan kotona olemisen ja hissuttelun jälkeen. Ja tietysti kyse on rahastakin. Kun on pitemmän aikaa sairauspäivärahalla, sitä arvostaa aikalailla säännöllistä kuukausipalkkaa. Jos siis nyt jaksan töissä.
Niinpä herään nyt ennen seiskaa, haahuilen zombiena ympäri kämppää, yritän nähdä peilistä jotain, panna tukkaa kiinni ja vaatetta päälle ja mölytä Pakkausta ylös sängystä.
Kyllä, on viimein tultu aikaan, jolloin me molemmat tykkäämme pötköttää sängyssä niin pitkään kuin mahdollista. On vain kummallisen tuskallista ja jopa ärsyttävää, että Pakkausta pitää maanitella ja komentaa sängystä. Eihän se ole hänen roolinsa! Se on kuusi vuotta ollut minun - MINUN - roolini.
Nyt ei ole puhettakaan, että emäntä nousisi ennen kuutta ja kiskoisi minua tukasta, naamasta ja käsivarresta samalla kun minä haisisin pahalta, kääntäisin muhevaa persustani ja yrittäisin kaivautua sängyn rakenteisiin. Ei todellakaan. Sen sijaan minun on täytynyt ottaa itseäni niskasta kiinni (jumalauta!) ja yrittää olla ihmisiksi ja nousta ihan itse ylös. Minkä jälkeen alkaa se Pakkauksen maanittelu.
Se onkin sitten aivan oma taitolajinsa. Tulee olla kohtuullisen hienovarainen eikä kaakottaa kuin raivopäinen kanalauma, mutta silti pitää olla pitkäjänteinen ja sinnikäs. Puhua kuin pastori sunnuntaiaamun messussa, loppumatta ja sääliä tuntematta, niin että Pakkaus lopulta nousee selvästi ärtyneenä ylös ("JOO JOO!!") ja painelee kuin tuulispää yrmeänä hampaiden pesulle.
Sitten:
"ÄITI SÄ ET TAASKAAN OO MUISTANU OSTAA HAMMAST-A-H-N-A-A!!"
"MÄ H-A-L-U-U-N VIEDÄ SINNE LELUN! EI OO LELUPÄIVÄ! MUTTA SILTI!"
"EI EI EI EI EI EI!!! EN HALUU SITÄ PAITAA! MÄ HALUUN SEN ELSA-PAIDAN!!EL-SA-PAIDAN!!"
"SÄ OOT IHAN TYHMÄ!"
"EI NIITÄ KENKIÄ!!"
"NÄISSÄ KENGISSÄ ON MÖYKKYJÄ SISÄLLÄ!! YHYY!!"
"ÄITI SÄ UNOHDIT MUN REPU-U-U-U-UNNNN!! YHYYHYY!!"
Tämän jälkeen painelen puolijuoksua (aina vähän myöhässä) Volvolle ja olen jo starttaamassa ja kiskomassa itseäni vöihin, kun Pakkaus hyökkää autoon ("ÄITI SÄ MELKEIN LÄHDIT ILMAN MUAAAAAA!!")
Voi olla, että tätä ei kunto kauan kestä. Jos ei kuume nouse niin sitten hajoaa pää. Herranjumala, että väsyttää. Aamulla. Päivällä. Ja nyt illalla.
Ja ei kun huomenna uudestaan.
torstai 18. elokuuta 2016
Kun äiti vaikenee
Aijettä on ollut taas iki-ihania äiti-tytär-aamuja ja -iltoja, kun Pakkaukseen on iskenyt vaihteeksi suorastaan demoninen rähinätauti. Äsken tulimme iltapäiväkerhosta naama rutussa, kun eskarikaveri ehti esitellä yhden leikkikentän välineen ennen Pakkausta. Jumalavita, oli kuin olisi Etna purkautunut. Raivo repesi helvetinmoisena kiljumisena, hanskalokeron potkimisena ja yleisenä riuhtomisena tyyliin Manaajan Regan. Minä olin tyhmä, kaveri Anna oli tyhmä, apteekki oli tyhmä eli sinne ei lähdetty mukaan ja koti oli myös tyhmä, eikä Pakkaus siksi suostunut tulemaan autosta ennen kuin minä hänet sieltä kohtuullisen ripeästi niskapersotteella kiskoin.
Samanlainen oli aamun koitos. Tyyppi halusi lähteä eskariin pelkissä rikkinäisissä sukkahousuissa ja kun komensin vetämään housut jalkaan, alkoi kauhea mätkätys. Ja sama juttu eilen, jolloin tulin hakemaan "liian aikaisin"(klo 15:45) eskarista ja kun pistin ipanan pesemään pemppunsa, kun oli lirahtanut pissaa housuun. Pakkauksen äkäinen selitys housuun losottamiselle kuului, että "Jos leikki on KESKEN, on paljon h-e-l-p-o-m-p-a-a lirauttaa vähän pissaa housuun kuin mennä veskiin!!!" (Yeah right, tuo onkin tosi hyvä syy housuun kusemiselle. Taidan minäkin kokeilla, ehkäpä jopa uudessa työpaikassa, jossa aloitan ensi viikolla. Ehtii maksimoida ajankäytön.)
Aluksi tein semmoisen alkeellisen virheen, että menin tuon rähinöinnin mukana ja aloin itsekin huutaa ja mesota niin että talo tärisi. Mutta nyt olen keksinyt ärsyttävimmän ja tehokkaimman reagointitavan ikinä: hyytävän hiljaisuuden.
Tokihan minulta edelleen palaa käämi säännöllisin väliajoin, mutta noihin tyhjänpäiväisiin mullisteluihin olen tsempannut itseni niin, että pystyn pitämään turpani kiinni. Yritän kuunnella sitä älämölöä ja jankuttamista ikään kuin itseni ulkopuolelta ja olla vastaamatta yhtään mitenkään. Välillä sisäinen minäni nauraa hekottaa (ei varmaan ihan kypsän aikuinen reaktio), mutta yritän uskollisesti rypistellä kulmiani ja näytellä ylimielisen saavuttamatonta. Kun penska on kymmenennen kerran kiljunut minun olevan "tyhmin äiti maailmassa", alkaa raivo hiipua. Tilalle tulee murjotus, mutta hetken päästä sekin on ollutta ja mennyttä. Kätevää.
Tokihan minulta edelleen palaa käämi säännöllisin väliajoin, mutta noihin tyhjänpäiväisiin mullisteluihin olen tsempannut itseni niin, että pystyn pitämään turpani kiinni. Yritän kuunnella sitä älämölöä ja jankuttamista ikään kuin itseni ulkopuolelta ja olla vastaamatta yhtään mitenkään. Välillä sisäinen minäni nauraa hekottaa (ei varmaan ihan kypsän aikuinen reaktio), mutta yritän uskollisesti rypistellä kulmiani ja näytellä ylimielisen saavuttamatonta. Kun penska on kymmenennen kerran kiljunut minun olevan "tyhmin äiti maailmassa", alkaa raivo hiipua. Tilalle tulee murjotus, mutta hetken päästä sekin on ollutta ja mennyttä. Kätevää.
Tosin täytyy myöntää, että tämä strategia toimii vain silloin, kun sitä ulinaa ja möykkäämistä on kestänyt kohtuullisen ajan. Jos kesto ylittää kohtuullisen (päiväannosraja vaihtelee päivittäin), alkaa äidistä helposti tuntua siltä, että veri pakkautuu päähän ja jokin suoni repeää. Siinä tapauksessa on ihan jo terveyden kannalta parempi vain luovuttaa ja huutaa takaisin. Saa sen kurinpalautuksen silläkin tavalla: minulla kun on toistaiseksi kovempi ääni ja jonkinnäköinen auktoriteettikin jäljellä.
ps. Olisi kyllä kiva tietää, milloin nämä uhmavaiheet loppuvat, kun muutaman vuoden päästä pukkaa jo murkkuikäkin päälle. Olen alkanut epäillä, että prosessi on jatkuva. Ainakin itseni muistan vielä 18-vuotiaanakin kiljuneen omalle äidilleni...
ps. Olisi kyllä kiva tietää, milloin nämä uhmavaiheet loppuvat, kun muutaman vuoden päästä pukkaa jo murkkuikäkin päälle. Olen alkanut epäillä, että prosessi on jatkuva. Ainakin itseni muistan vielä 18-vuotiaanakin kiljuneen omalle äidilleni...
keskiviikko 17. elokuuta 2016
Sulo-Kertun olympiajuoksu
Vaikka Pakkaus ei ole oikein jaksanut innostua olympialaisista, on hän sentään oppinut Usain Boltin nimen ja katsonut varsinkin pikajuoksua ja pituushyppyä ajoittain varsin kiinnostuneena. Niinpä on sanomattakin selvää, että olympialaiset oli järjestettävä myös täällä kotona. Tosin minä en tästä ollut tietoinen, ennen kuin törmäsin tähän videoon.
Katsokaa, miten ylivoimainen sika nimeltä Sulo-Kerttu päihittää vastustajansa
ja kuinka Pakkaus eläytyy urheiluselostajan ammattiin. Luulen, että Sulo-Kerttu on meidän kodin Bolt - ainakin siltä vaikuttaa, kun toiset ovat varsin kaukana perässä…
ps. Olen miettinyt, onko Sulo-Kerttu mahdollisesti ottanut anabolisia steroideja, kun hänellä on niin hermafrodiitti nimi...
sunnuntai 14. elokuuta 2016
Pyöräretket ja epäonnen hetket
Kuten taisin edellisessä postauksessa kertoa, Pakkaus on oppinut pyöräilemään. Alun vaikeuksien jälkeen into oli aivan hervotonta ja pyöräilemään piti päästä joka päivä. Nyt kuitenkin on otettu takapakkia.
Eilen nimittäin sattui tapaturma. Jouduimme kiertämään tietyön takia Hämeenlinnan taidemuseon kohdalta rantareitille ja siinä sattuu olemaan erityisen jyrkkä alamäki. Olin juuri karjaisemassa varoitushuutoa, kun Pakkaus vilkaisi taaksepäin ja se oli sitten menoa.
Tyttö lähti hurjaa vauhtia alamäkeä täysin hallitsemattomasti, sillä säikähtyneenä hän nosti jalkansa pois polkimilta, eikä saanut pyörää pysähtymään. Itse en osannut muuta kuin hypätä pyörän päältä ja huutaa kuin idiootti "Eieieieieieieieiei!", kun näin, että reitillä oli puita ja lopulta myös Vanajaveden ranta.
"Onneksi" sattui pieni kaatumisonnettomuus. Pakkaus suuntasi pyörän kohti nurmikkoa ja koska pyörätietä reunusti reitin merkiksi punakeltainen nauha, hän ajoi päin nauhaa niin, että nauha hidasti vauhtia ennen katkeamistaan niin, että tyttö kellahti pyörällä kumolleen. Mitään ei näyttänyt sattuneen, mutta meteli oli hervoton. Säikähtynyt Pakkaus huusi kuin pistetty sika, kyyneleet ryöppysivät kuin suihkulähteestä ja minä tarkastelin paniikissa lasta, ettei vain mitään ollut murtunut tai poikki. Ei ollut. Ainoa mitä näkyi, oli pieni jälki kaulassa kohdassa, missä nauha oli kiristynyt ja katkennut.
Kotiin päästiin kohtuu helposti, mitä nyt taisimme molemmat täristä helpotuksesta ja minä muistin pitkästä aikaa Taivaan isää ja lähetin valtavan suuret kiitokset siitä, ettei pahempaa ollut sattunut: esim. ettei ipana ollut täräyttänyt päin puuta ja joutunut sairaalaan.
Illan mittaan huomasin, että jälki kaulassa alkoi näyttää ilkeältä. Iho oli nirhautunut siinä määrin, että tytöllä oli nyt osassa kaulaa sellainen jälki kuin joku olisi kuristanut häntä ohuella narulla. Kerta kaikkiaan kammottavan näköistä. Ja vaikka jo tapaturman jälkeen tunsin oloni taas kerran kovin riittämättömäksi (vaikken tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin), niin inhottavan näköinen jälki sai suuhuni todella pahan maun aivan kuin oikeasti olisin tehnyt lapselleni jotain pahaa.
Kaikesta huolimatta lähdimme myös tänään pyöräilemään. Pakkaus tosin tivasi, että varmasti käveltäisiin alamäet, mutta muutoin emäntä lähti reippaana reissuun.
Kaikki meni hyvin melkein koko reitin ajan, kunnes kaupungin puolella tyttö ajoi suojatieltä päin korkeaa katukivetystä. Mitään ei oikeastaan tapahtunut, koska vauhti oli niin hidas, mutta tapausta seurasi valtava ulvonta- ja huutokonsertti.
Ja täytyyhän se myöntää. En kerta kaikkiaan jaksanut kaivaa itsestäni kärsivällistä ja ymmärtäväistä äitiä edellispäivän tapahtumista huolimatta. Puolustuksekseni sanon vain, että tyttäreni osaa olla joskus varsinainen diiva ja ottaa vastoinkäymisistä kaiken irti, vaikkei mitään oikeastaan sattuisikaan - varsinkin silloin, kun paikalla on niitä, jotka menevät siihen lankaan (ts. mummot). Niinpä esimerkiksi se, että A:n kirjoittaminen ei onnistu heti kerralla, autopaikka takapenkillä ei miellytä tai tarhaan/eskariin ei saa laittaa uimapukua, saattaa aiheuttaa samanlaisen dramaattisen ulina- ja vollotuskonsertin.
Niinpä toitotin vain kuin kersantti, että "Ei sattunut mitään, lähdetään!", "Mitä sie huudat!?" ja "Pyörälle siitä!" Olisi varmaan pitänyt osata ymmärtää, että edellisen päivän tapahtumat saivat tyttäreni yliherkäksi havereille, mutta ei. Hellän äidin sijasta löysin sisäisen kapiaiseni ja marssin aggressiivisia rohkaisumottoja karjuen eteenpäin. Tämän jälkeen pyöräretki olikin yhtä helvettiä.
Yksi huusi ja vollotti, minä työnsin pyörääni otsa rypyssä ja kaikkea muuta kuin äidillisen suojelevana.
Kun kävelytimme pyörät sitten edellispäivän tapaturmapaikan ohitse, yritti joku Elomessujen järjestysmiespolo pysäyttää meidät, kun messualueelle ei kuulemma saanut viedä pyöriä. Siinä kohti petti kärsivällisyyteni lopullisesti ja suuntasin kaiken ärsyyntymiseni ukkoraiskaa kohtaan. Ärjäisin, että "MIE EN OLE MENOSSA MESSUILLE. MIE OLEN MENOSSA KOTIIN JA ME MENNÄÄN SINNE TÄSTÄ!!" Sinne jäi äijä ihmettelemään, ja sain kuin sainkin ulisevan ja itsesääliä täynnä olevan Pakkauksen kotiin.
Koska reissu nyt oli kuitenkin 3/4:ltaan onnistunut, laitan tähän pari kuvaa. Onhan tuo rantareitti sentään ihan mahtava. Ja Pakkauskin toipui henkisistä traumoistaan yllättävän nopeasti, kun sai kotona jäätelöä. Ehkä me taas huomenna yritämme. Eikös se sääntö mene niin, että jos ratsailta putoaa, pitää heti hypätä takaisin satulaan…
Eilen nimittäin sattui tapaturma. Jouduimme kiertämään tietyön takia Hämeenlinnan taidemuseon kohdalta rantareitille ja siinä sattuu olemaan erityisen jyrkkä alamäki. Olin juuri karjaisemassa varoitushuutoa, kun Pakkaus vilkaisi taaksepäin ja se oli sitten menoa.
Tyttö lähti hurjaa vauhtia alamäkeä täysin hallitsemattomasti, sillä säikähtyneenä hän nosti jalkansa pois polkimilta, eikä saanut pyörää pysähtymään. Itse en osannut muuta kuin hypätä pyörän päältä ja huutaa kuin idiootti "Eieieieieieieieiei!", kun näin, että reitillä oli puita ja lopulta myös Vanajaveden ranta.
"Onneksi" sattui pieni kaatumisonnettomuus. Pakkaus suuntasi pyörän kohti nurmikkoa ja koska pyörätietä reunusti reitin merkiksi punakeltainen nauha, hän ajoi päin nauhaa niin, että nauha hidasti vauhtia ennen katkeamistaan niin, että tyttö kellahti pyörällä kumolleen. Mitään ei näyttänyt sattuneen, mutta meteli oli hervoton. Säikähtynyt Pakkaus huusi kuin pistetty sika, kyyneleet ryöppysivät kuin suihkulähteestä ja minä tarkastelin paniikissa lasta, ettei vain mitään ollut murtunut tai poikki. Ei ollut. Ainoa mitä näkyi, oli pieni jälki kaulassa kohdassa, missä nauha oli kiristynyt ja katkennut.
Kotiin päästiin kohtuu helposti, mitä nyt taisimme molemmat täristä helpotuksesta ja minä muistin pitkästä aikaa Taivaan isää ja lähetin valtavan suuret kiitokset siitä, ettei pahempaa ollut sattunut: esim. ettei ipana ollut täräyttänyt päin puuta ja joutunut sairaalaan.
Illan mittaan huomasin, että jälki kaulassa alkoi näyttää ilkeältä. Iho oli nirhautunut siinä määrin, että tytöllä oli nyt osassa kaulaa sellainen jälki kuin joku olisi kuristanut häntä ohuella narulla. Kerta kaikkiaan kammottavan näköistä. Ja vaikka jo tapaturman jälkeen tunsin oloni taas kerran kovin riittämättömäksi (vaikken tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin), niin inhottavan näköinen jälki sai suuhuni todella pahan maun aivan kuin oikeasti olisin tehnyt lapselleni jotain pahaa.
Kaikesta huolimatta lähdimme myös tänään pyöräilemään. Pakkaus tosin tivasi, että varmasti käveltäisiin alamäet, mutta muutoin emäntä lähti reippaana reissuun.
Kaikki meni hyvin melkein koko reitin ajan, kunnes kaupungin puolella tyttö ajoi suojatieltä päin korkeaa katukivetystä. Mitään ei oikeastaan tapahtunut, koska vauhti oli niin hidas, mutta tapausta seurasi valtava ulvonta- ja huutokonsertti.
Ja täytyyhän se myöntää. En kerta kaikkiaan jaksanut kaivaa itsestäni kärsivällistä ja ymmärtäväistä äitiä edellispäivän tapahtumista huolimatta. Puolustuksekseni sanon vain, että tyttäreni osaa olla joskus varsinainen diiva ja ottaa vastoinkäymisistä kaiken irti, vaikkei mitään oikeastaan sattuisikaan - varsinkin silloin, kun paikalla on niitä, jotka menevät siihen lankaan (ts. mummot). Niinpä esimerkiksi se, että A:n kirjoittaminen ei onnistu heti kerralla, autopaikka takapenkillä ei miellytä tai tarhaan/eskariin ei saa laittaa uimapukua, saattaa aiheuttaa samanlaisen dramaattisen ulina- ja vollotuskonsertin.
Niinpä toitotin vain kuin kersantti, että "Ei sattunut mitään, lähdetään!", "Mitä sie huudat!?" ja "Pyörälle siitä!" Olisi varmaan pitänyt osata ymmärtää, että edellisen päivän tapahtumat saivat tyttäreni yliherkäksi havereille, mutta ei. Hellän äidin sijasta löysin sisäisen kapiaiseni ja marssin aggressiivisia rohkaisumottoja karjuen eteenpäin. Tämän jälkeen pyöräretki olikin yhtä helvettiä.
Yksi huusi ja vollotti, minä työnsin pyörääni otsa rypyssä ja kaikkea muuta kuin äidillisen suojelevana.
Kun kävelytimme pyörät sitten edellispäivän tapaturmapaikan ohitse, yritti joku Elomessujen järjestysmiespolo pysäyttää meidät, kun messualueelle ei kuulemma saanut viedä pyöriä. Siinä kohti petti kärsivällisyyteni lopullisesti ja suuntasin kaiken ärsyyntymiseni ukkoraiskaa kohtaan. Ärjäisin, että "MIE EN OLE MENOSSA MESSUILLE. MIE OLEN MENOSSA KOTIIN JA ME MENNÄÄN SINNE TÄSTÄ!!" Sinne jäi äijä ihmettelemään, ja sain kuin sainkin ulisevan ja itsesääliä täynnä olevan Pakkauksen kotiin.
Koska reissu nyt oli kuitenkin 3/4:ltaan onnistunut, laitan tähän pari kuvaa. Onhan tuo rantareitti sentään ihan mahtava. Ja Pakkauskin toipui henkisistä traumoistaan yllättävän nopeasti, kun sai kotona jäätelöä. Ehkä me taas huomenna yritämme. Eikös se sääntö mene niin, että jos ratsailta putoaa, pitää heti hypätä takaisin satulaan…
 |
| Kyllä näissä maisemissa kelpaa pyöräillä, vaikka vähän vastustaisikin. |
 |
| Eväänsyöntipaviljonki |
 |
| Onnettumuudet oikenevat onneksi pullalla… tässä näkyy myös edellispäivän haverin jälki kaulassa... |
 |
| Pitäisi ostaa vene. Tai öööh…ehkä ei meidän karmalla kumminkaan. |
 |
| Vettä. Ja kaukaisuudessa linna. |
lauantai 13. elokuuta 2016
Pakkauksen paluu ja tilitystä lehtikaalista
Hurraa! Pakkaus on palannut resuamaan elämääni, kun palasin pohjoisesta takaisin muutama päivä sitten. Usain Boltin innoittamana ipana rynnii tällä hetkellä pitkin olohuonetta ja naapurit taatusti kiittävät, kun ei-niin-pienet jalat tömistelevät lautalattialla niin että kumina vain käy.
Saattaa olla, että kuulostan nyt oikein imelän ällöttävältä varsinkin ihmisistä, joilla ei ole lapsia, mutta herranjestas, että olen onnellinen, kun pikkuämmä on palannut elämääni. Koko pohjoisen reissun ajan hätkähtelin vähän väliä, missä neiti menee ja mitä sen juuri silloin olisi pitänyt tehdä (syödä, käydä suihkussa, panna nukkumaan). Pakkaus on kuin osa minua, joka nyt vain sattuu olemaan fyysisesti erillään minusta.
Lapsen paluu elämääni tarkoittaa tietysti myös uusia äitiysponnisteluja, joita tuntuu vain riittävän. Pohjoisessa mussutin pullaa, pullahdin entistä komeampiin mittoihin (100 kg rikki) ja nukuin miten sattuu. Heti kun Pakkaus palasi kuvioihin, alkoi armoton ryhtiliike.
Nukkumaan mennään yhdeksään mennessä ja vaikka aivan hyvin voisin mennä itse myöhemmin nukkumaan, en osaa. Jos kerran Pakkaus nukkuu, niin niin nukun minäkin. Ainakin yritän. Korkeintaan luen kirjaa.
Ruokaa syödään säännöllisesti eikä tyyliin "Syönpä nyt tämän pizzan ja päälle pari pullaa niin ei tartte suutaan avata koko päivänä, ellen nyt sitten vetele huiviin pulloa viiniä." Olen myös tunkenut jääkaapin täyteen kaikkea terveellistä: porkkanaa, kurkkua, tomaatteja, hedelmiä ja lopuksi kirsikkana kakun päällä: lehtikaalta.
Ja nyt pieni poikkeama varsinaisesta aiheesta. Minulla on teille yksi kysymys. Onko kukaan teistä oikeasti maistanut lehtikaalta, tuota paljon hehkutettua terveyden perikuvaa? On vai? Ja silti syötte sitä? Miksi? Sehän on aivan luokattoman, järkyttävän, yököttävän pahaa. PAHAA! Olisi aivan sama kiskoa maasta ruohikkoa juurineen ja hiekkoineen päivineen ja lätkäistä se lautaselle. Aivan yhtä suuri makunautinto. "Ai miten ihanasti multa rouskuu suussa, miten i-h-a-n-a-n sitkeää nurmikkoa!"
Normaalisti heittäisin moisen roskan hevonperseeseen, mutta koska minun esimerkillisenä aikuisena tulee syödä terveellisesti, olen onnistunut naamioimaan lehtikaalin salaatin sekaan. Pilkon sen oikein pieneksi, vähän kuin persiljan (joka myös on järkyttävän pahaa paljaaltaan) ja lastaan päälle paljon kurkkua, tomaattia ja avocadoa. Päälle öljyä, suolaa ja pippuria ja kas vain: ruoho maistuu vain siellä täällä.
Kaikkien näiden rutiinien lisäksi meillä on yhteisiä aktiviteetteja. Kyllä, aktiviteetteja, joita en koskaan harrastanut ennen ikivireää eskarilaista.
Toissapäivänä kävimme pyöräretkellä. Pyöräilyn opetteleminen oli yhtä verta, hikeä ja kyyneleitä, sillä Pakkaus oli päättänyt, että hänenpä ei pyöräilemään tarvitse oppia. Vedin sellaista vauhtia kiristys-, uhkaus- ja lahjomiskortteja esiin, että olisin pärjännyt kovemmankin luokan Vito Corleonelle, kunnes sain itkua vääntävän ipanan pyörän päälle. Kesti kokonaiset 7-10 yritystä ja sen jälkeen pyöräily on ollut "kaikkein kivointa" ja "milloin äiti mennään taas pyörällä, milloin milloin!!?" ja "mennäänkö sinne pyörällä mennäänkö?!"
Lisäksi tutkimme luontoa (erityisesti myrkyllisiä eläimiä netistä), käymme kirjastossa ja elokuvissa, menemme päiväkahville torikahvilaan tai tavalliseen kahvilaan sateen sattuessa, leivomme (!!!) ja jopa siivoamme. Tänään viimeksi - kun kaivoin luutuamisvehkeet esiin - Pakkaus rynnisti paikalle aivan kuin olisin vetäissyt Suomen Tivolin hihastani ja vaati: "MÄ HALUUN KANS! MÄ HALUUN LUUTUTA! ÄITI! MÄ HALUUN KANS!" Minä katsoin lasta kuin hän olisi hulluksi tullut (=täysin kohtuullinen oletus ottaen huomioon, että minä en ikinä - IKINÄ - tunkenut vapaaehtoisesti siivoamaan kun olin lapsi). Lätkäisin Pakkaukselle luutun käteen ja kas vain: napero osaa tosiaan siivota siinä missä minäkin. Hienoa. Parin vuoden päästä minä voin vain kirjoitella vaikka blogia, kun tuo yksi hinkkaa lattiaa.
Seuraavaksi löydän varmaan itseni yleisurheilukentältä, sillä Usain Boltin nähdessään Pakkaus päätti, että hänkin alkaa "juosta lujaa". Nyt tehtäväni on kuulemma löytää lähin urheilukenttä. Mikäpä siinä. Syödään ensin ruohoa, pyöräillään sinne, aletaan juosta kentällä ja mennään sitten kahville (rasvattomalla maidolla). Ei tekisi pahaa tällekään ruholle.
Saattaa olla, että kuulostan nyt oikein imelän ällöttävältä varsinkin ihmisistä, joilla ei ole lapsia, mutta herranjestas, että olen onnellinen, kun pikkuämmä on palannut elämääni. Koko pohjoisen reissun ajan hätkähtelin vähän väliä, missä neiti menee ja mitä sen juuri silloin olisi pitänyt tehdä (syödä, käydä suihkussa, panna nukkumaan). Pakkaus on kuin osa minua, joka nyt vain sattuu olemaan fyysisesti erillään minusta.
Lapsen paluu elämääni tarkoittaa tietysti myös uusia äitiysponnisteluja, joita tuntuu vain riittävän. Pohjoisessa mussutin pullaa, pullahdin entistä komeampiin mittoihin (100 kg rikki) ja nukuin miten sattuu. Heti kun Pakkaus palasi kuvioihin, alkoi armoton ryhtiliike.
Nukkumaan mennään yhdeksään mennessä ja vaikka aivan hyvin voisin mennä itse myöhemmin nukkumaan, en osaa. Jos kerran Pakkaus nukkuu, niin niin nukun minäkin. Ainakin yritän. Korkeintaan luen kirjaa.
Ruokaa syödään säännöllisesti eikä tyyliin "Syönpä nyt tämän pizzan ja päälle pari pullaa niin ei tartte suutaan avata koko päivänä, ellen nyt sitten vetele huiviin pulloa viiniä." Olen myös tunkenut jääkaapin täyteen kaikkea terveellistä: porkkanaa, kurkkua, tomaatteja, hedelmiä ja lopuksi kirsikkana kakun päällä: lehtikaalta.
Ja nyt pieni poikkeama varsinaisesta aiheesta. Minulla on teille yksi kysymys. Onko kukaan teistä oikeasti maistanut lehtikaalta, tuota paljon hehkutettua terveyden perikuvaa? On vai? Ja silti syötte sitä? Miksi? Sehän on aivan luokattoman, järkyttävän, yököttävän pahaa. PAHAA! Olisi aivan sama kiskoa maasta ruohikkoa juurineen ja hiekkoineen päivineen ja lätkäistä se lautaselle. Aivan yhtä suuri makunautinto. "Ai miten ihanasti multa rouskuu suussa, miten i-h-a-n-a-n sitkeää nurmikkoa!"
Normaalisti heittäisin moisen roskan hevonperseeseen, mutta koska minun esimerkillisenä aikuisena tulee syödä terveellisesti, olen onnistunut naamioimaan lehtikaalin salaatin sekaan. Pilkon sen oikein pieneksi, vähän kuin persiljan (joka myös on järkyttävän pahaa paljaaltaan) ja lastaan päälle paljon kurkkua, tomaattia ja avocadoa. Päälle öljyä, suolaa ja pippuria ja kas vain: ruoho maistuu vain siellä täällä.
Kaikkien näiden rutiinien lisäksi meillä on yhteisiä aktiviteetteja. Kyllä, aktiviteetteja, joita en koskaan harrastanut ennen ikivireää eskarilaista.
Toissapäivänä kävimme pyöräretkellä. Pyöräilyn opetteleminen oli yhtä verta, hikeä ja kyyneleitä, sillä Pakkaus oli päättänyt, että hänenpä ei pyöräilemään tarvitse oppia. Vedin sellaista vauhtia kiristys-, uhkaus- ja lahjomiskortteja esiin, että olisin pärjännyt kovemmankin luokan Vito Corleonelle, kunnes sain itkua vääntävän ipanan pyörän päälle. Kesti kokonaiset 7-10 yritystä ja sen jälkeen pyöräily on ollut "kaikkein kivointa" ja "milloin äiti mennään taas pyörällä, milloin milloin!!?" ja "mennäänkö sinne pyörällä mennäänkö?!"
Lisäksi tutkimme luontoa (erityisesti myrkyllisiä eläimiä netistä), käymme kirjastossa ja elokuvissa, menemme päiväkahville torikahvilaan tai tavalliseen kahvilaan sateen sattuessa, leivomme (!!!) ja jopa siivoamme. Tänään viimeksi - kun kaivoin luutuamisvehkeet esiin - Pakkaus rynnisti paikalle aivan kuin olisin vetäissyt Suomen Tivolin hihastani ja vaati: "MÄ HALUUN KANS! MÄ HALUUN LUUTUTA! ÄITI! MÄ HALUUN KANS!" Minä katsoin lasta kuin hän olisi hulluksi tullut (=täysin kohtuullinen oletus ottaen huomioon, että minä en ikinä - IKINÄ - tunkenut vapaaehtoisesti siivoamaan kun olin lapsi). Lätkäisin Pakkaukselle luutun käteen ja kas vain: napero osaa tosiaan siivota siinä missä minäkin. Hienoa. Parin vuoden päästä minä voin vain kirjoitella vaikka blogia, kun tuo yksi hinkkaa lattiaa.
Seuraavaksi löydän varmaan itseni yleisurheilukentältä, sillä Usain Boltin nähdessään Pakkaus päätti, että hänkin alkaa "juosta lujaa". Nyt tehtäväni on kuulemma löytää lähin urheilukenttä. Mikäpä siinä. Syödään ensin ruohoa, pyöräillään sinne, aletaan juosta kentällä ja mennään sitten kahville (rasvattomalla maidolla). Ei tekisi pahaa tällekään ruholle.
tiistai 2. elokuuta 2016
Sankartöitä ja seksichattia
Kuten olen saattanut jo marttyyrina edellispostauksissa mainita, olen omasta mielestäni kotiseutuni tämän hetken suurin sankari. Isän ollessa vielä toipilaana minulla on etuoikeus äidin valvovan silmän alla toteuttaa tämän omakotitalohuushollin kodinhoitoa jatkuvasti, koko ajan ja joka päivä. Ei mene tunnin puolikasta ilman, että jostain päin kämppää kuuluu vaativa "Haeppa kuule..", "Meneppä hakehmaan kuule…", "Teheppä kuule…", "Nyt voisit kuule..", "Vieppä minut kuule" jne. Lisäksi vanhempani ovat seitsenkymppisinä ruvenneet kierrättämään tunnollisemmin kuin ullanlinnalaiset porvarihipit. Kaikki muovit, kartongit yms. pitää kerätä omaan lootaansa tai pussiinsa ja kärrätä 2,5 km paikallisen Prisman takapihalle.
Jotta kukaan ei erehtyisi luulemaan ponnistuksiani Lapin lisäksi, otin valokuvia työleiriltä, jotta voin oikeuttaa iltaisin harrastamiani paheita.
Sen jälkeen, kun on leikannut hehtaarikaupalla ruohoa, imuroinut abouttirallaa 25 vuotta vanhalla imurilla, joka on yhtä ketterä kuin kivireki, kitkenyt helvetin ison kukkapenkin ja siinä sivussa kokannut, lompastanut kaupungilla kuskina ja hoitanut muita aina yhtä tärkeitä askareita (Miksi se postikin pitää hakea 50 metrin päästä joka päivä, häh? Minä en avaa joka päivä postiani, vaikka se kolahta luukusta sisään.), on illan tullen aika käydä paheiden kimppuun.
Niistä viattomin on Netflix, josta olen kytännyt House of Cardsia ja Stranger Thingsiä. Paheellisin varmasti on viinin litkiminen, vaikka eihän täällä joka päivä ehdi/pysty/saa alkoholia kuluttaa. Jos alkaisin joka ilta tissuttelemaan, saisin niskaani äidin varauksettoman paheksunnan ja sitä saarnaa ei viitsisi kauan kuunnella edes raittiusseuran puheenjohtaja.
Koska nämä paheet eivät tietenkään riitä suhteessa tehtyyn sankartyömäärään, olen hoksannut chat-maailman ilot ja edut. Aina silloin tällöin kirjaudun Herkku.netin chattiin ja esiinnyn milloin 24-vuotiaana Veera-rouvana, joka etsii vierasta seksiseuraa, milloin bi-seksuaalina 20-vuotiaana miehenä, joka etsii mitä vaan, ja milloin omaa profiiliani vastaavalla nimimerkillä, joka etsii jotain, mitä ei itsekään tiedä.
Hupi on hervotonta. Milloin joku haluaa nuuskia pyllyäni tai pissata korkokenkääni, milloin minua yritetään väkisin painostaa soittamaan jollekin vanhalle pervolle ja milloin kimpussani haluaisi olla kokonainen ukkolauma. Aina silloin tällöin mukana on joku ihan hauska tyyppikin, jonka kanssa saa aikaiseksi kivan keskustelun tai kiihkeää fantasiointia. Viimeksi mainituille minulla on anonyymi sähköpostiosoite, jos vaikka jonkun kanssa tulisi keskusteltua enemmänkin. Tai herregud tavattua.
Yleensä kyllä poistun hervottoman hihittelyn jälkeen unten maille tai takaisin töihin. En ole vielä kokeillut, mitä seuraisi siitä, että yhdistäisin viinin ja chatin. Ehkä en halua edes tietää.
Jotta kukaan ei erehtyisi luulemaan ponnistuksiani Lapin lisäksi, otin valokuvia työleiriltä, jotta voin oikeuttaa iltaisin harrastamiani paheita.
 |
| Työn sankarin ajopeli, joka kulkee max. 6 km/h. Kumma etten ole kellahtanut jyrkemmissä rinteissä vielä kumoon. |
 |
| Työn sankarin kitkemää kukkapenkkiä, josta tässä kuvassa näkyy kolmannes. |
 |
| Ruohonajon tuloksia... |
 |
| Ikivanha imuri, jota retuuttamalla saattaa päästä painonnoston olympiakarkeloihin. |
 |
| Maitopurkit menossa kohti kierrätystä. |
Sen jälkeen, kun on leikannut hehtaarikaupalla ruohoa, imuroinut abouttirallaa 25 vuotta vanhalla imurilla, joka on yhtä ketterä kuin kivireki, kitkenyt helvetin ison kukkapenkin ja siinä sivussa kokannut, lompastanut kaupungilla kuskina ja hoitanut muita aina yhtä tärkeitä askareita (Miksi se postikin pitää hakea 50 metrin päästä joka päivä, häh? Minä en avaa joka päivä postiani, vaikka se kolahta luukusta sisään.), on illan tullen aika käydä paheiden kimppuun.
Niistä viattomin on Netflix, josta olen kytännyt House of Cardsia ja Stranger Thingsiä. Paheellisin varmasti on viinin litkiminen, vaikka eihän täällä joka päivä ehdi/pysty/saa alkoholia kuluttaa. Jos alkaisin joka ilta tissuttelemaan, saisin niskaani äidin varauksettoman paheksunnan ja sitä saarnaa ei viitsisi kauan kuunnella edes raittiusseuran puheenjohtaja.
Koska nämä paheet eivät tietenkään riitä suhteessa tehtyyn sankartyömäärään, olen hoksannut chat-maailman ilot ja edut. Aina silloin tällöin kirjaudun Herkku.netin chattiin ja esiinnyn milloin 24-vuotiaana Veera-rouvana, joka etsii vierasta seksiseuraa, milloin bi-seksuaalina 20-vuotiaana miehenä, joka etsii mitä vaan, ja milloin omaa profiiliani vastaavalla nimimerkillä, joka etsii jotain, mitä ei itsekään tiedä.
Hupi on hervotonta. Milloin joku haluaa nuuskia pyllyäni tai pissata korkokenkääni, milloin minua yritetään väkisin painostaa soittamaan jollekin vanhalle pervolle ja milloin kimpussani haluaisi olla kokonainen ukkolauma. Aina silloin tällöin mukana on joku ihan hauska tyyppikin, jonka kanssa saa aikaiseksi kivan keskustelun tai kiihkeää fantasiointia. Viimeksi mainituille minulla on anonyymi sähköpostiosoite, jos vaikka jonkun kanssa tulisi keskusteltua enemmänkin. Tai herregud tavattua.
Yleensä kyllä poistun hervottoman hihittelyn jälkeen unten maille tai takaisin töihin. En ole vielä kokeillut, mitä seuraisi siitä, että yhdistäisin viinin ja chatin. Ehkä en halua edes tietää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)