Minusta tuntuu lähes joka päivä siltä, että en millään jaksa. En ole depressiossa enkä itsetuhoinen, mutta arki vain tuntuu ylittävän käsittämis-/muistikykyni kokonaan. Ohessa lista pakollisista asioista, joita on mahdotonta jaksaa muistaa/tehdä/yrittää.
1. LAPSEN ASIAT
- WILMA-VIESTIEN JA ESKARISTA TULEVIEN SÄHKÖPOSTIEN SEURAAMINEN
Missä pirun vaiheessa koulusta on tullut tällaista!? Kun minä olin 6-7-vee, ei ollut mitään eskareita (ainakaan pakollisia) saatikka mitään järkyttävää viestitulvaa, joista suurin osa vaatii vanhemmalta jotain muistamista. "Muistetaan eväät torstaina", "Muistetaan jumppavermeet tiistaina", "Muistetaan pastilli-/retkirahat perjantaihin mennessä", "Muistetaan, ettei synttäreillä ole herkkuja!"
Tunnustus: EI MUUTEN SAATANA MUISTETA!! HYVÄ KUN MUISTAN TUODA SEN KAKARAN OIKEAAN AIKAAN OIKEAAN PAIKKAAN!! Ja mitä helvettiä! Miksei synttärinä saa syödä herkkua!?
- LAPSEN HARRASTUS
Pakkaus on nyt vonkunut vuoden verran, että hänen pitää päästä HARRASTAMAAN. Aivan sama mitä, mutta harrastaa täytyy. Välistä pitää päästä balettiin, välistä ratsastamaan, välistä sirkuskouluun ja välistä jalkapalloon. Kaikki kaverit kuulemma harrastavat.
Kyllä en minä mitään penskana harrastanut! Paitsi hiihtämistä ja luistelua koko talven joka päivä! Eikä maksanut mitään!
Tunnustus: Meidän penska ei edelleenkään harrasta säännöllisesti MITÄÄN kotinsa ulkopuolella. Vaikka olen tuskastumiseen asti plärännyt netistä aikatauluja ja harrastusmahdollisuuksia, en vain muista ilmoittautumisaikoja tai ylipäänsä tutustumistuntien ajankohtaa.
- TABLETIN KÄYTÖN RAJOITTAMINEN
Miten tätäkin pitäisi osata rajoittaa, häh!? Sen vielä tajuan, että ei ole hyvä, että mukula tuijottaa Netflixiä koko illan tai pelaa jotain älytöntä "Tapetaan ne kaikki"-peliä, mutta kun meillä ipana ottaa tabletilla valokuvia ja tekee itse videoita. Ovatko nekin pannaan julistettavia toimintoja?!
Tunnustus: Minulla ei ole hajuakaan, mikä on Pakkauksen tabletinkäytön maksimiaika. Minä kyllä rajoitan käyttöä, mutta täysin mielivaltaisesti. Se riippuu päivästä ja siitä, missä vaiheessa huomaan, että My Little Pony tai Power Rangers on pauhannut kohtuu pitkän aikaa. Eli jonain päivänä emäntä saattaa aivan hyvin käyttää tablettia 2,5 h (sis. valokuvauksen ja videoinnin) ja joinain päivinä 1/2 h. KAMOON, EIHÄN SE VIELÄ KELLOSTA MITÄÄN YMMÄRRÄ!
2. PERHEEN YHTEISET ASIAT
- LAPSEN PARASTA AJATELLEN ITSE TEHTY RUOKA
Miksi tästäkin on tehty syyllistämisen aihe? Kun kerrankin eletään aikaa, jolloin kaupat pullistelevat terveellisiä ja huolella valmistettuja puolivalmisteita ja eineksiä, on hirrrrveeeeen trendikästä ja OIKEIN ellei suorastaan PAKOLLISTA laittaa joka päivä itsetehtyä terveellistä ja rasvatonta ekolähiterveysruokaa.
Tunnustus: Tein maanantaina kurpitsa-porkkanakeittoa,ja lusikoin sen väkisin Pakkauksen kitaan, kun olin sen perkele itse tehnyt. Tämän kokemuksen jälkeen palasin kiireen vilkkaa takaisin Kokkikartanon lohikiusaukseen ja Saarioisten makaronilaatikkoon. En minä JAKSA alkaa kokata sen jälkeen, kun olen ollut liikenteessä klo 6:50 lähtien aina klo 17 saakka. Pipertäkööt jaksavammat luomuruokaansa.
- ROSKISTEN VIENTI ULOS
Asun vanhassa kerrostalossa, enkä käsitä, mitä vikaa vanhoissa kunnon jätekuiluissa oli. Nyt niitä pussukoita pitää retuuttaa ulos, ja sitten siellä ulkona pönöttää rivi itsetyytyväisen näköisiä muovilaareja, joihin saa laittaa vain tietyntyyppistä jätettä.
On Kaatopaikkajäte, Biojäte, Kartonkijäte, Paperijäte, Ongelmajäte ja mitä muuta liekään.
Tunnustus: Tällään kaiken mahdollisen kaatopaikkajätteeseen (kerran myös rikkinäisen hehkulampun) ja toivon, ettei kukaan naapureista näe. Alan lajitella heti, kun joku tulee asentamaan minulle huippuhelpon lajittelusysteemin keittiön kaappiin ja hakee kaiken sen paskan myös pois.
- PULLOJEN VIENTI KAUPPAAN
Miten tämäkin voi olla niin vaikeaa!? Silloin kun asuin yksin, oli päivänselvää, että roudaan ne pari Cokis-pulloani kauppaan saman tein. Saahan pulloista sentään RAHAAkin. Nyt pulloja kerääntyy sitä vauhtia, että niille tarkoitettu säilytystila on täynnä viikossa, eikä meillä edes paljon juoda limsaa! Kaljaako minä sitten lipitän? Ei aavistustakaan!
Tunnustus: Viikkojen jälkeen rahtasin tänään neljä kassillista tyhjiä pulloja Volvooni. Töihin ajaessa kuulin iloisen kilinän ja muovipullon pompahtelua, kun kassit tyhjenivät takapenkille. Voi olla, että se sama romukasa makaa autossa maailman tappiin asti tai kunnes vaihdan autoa.
3. OMAT ASIAT
- VAATTEIDEN VAIHTO
Kyllä, minä en jaksa juuri vaihtaa vaatteitani. Ei vain energia riitä asukokonaisuuksien mietintään, vaikka mikä olisi. Pesen ja pidän samoja farkkuja ja paria paitaa, kunnes vuodenaika vaihtuu.
Tunnustus: En ole pessyt farkkujani kuukauteen ja ne ovat yhä päälläni. Eikä minulla ole alkkareita, koska en jaksa kaivaa niitä esille. (Pakkaukselle sentään kävin ostamassa lisää vaatteita, kun en löytänyt vanhoja. Joko ne ovat a) pyykkikorissa, b) isän luona, c) kadonneet pyykkikoneeseen. Who cares.)
- TUKAN KAMPAAMINEN JA LEIKKAUTTAMINEN
Olen kasvattanut tukkaani nyt 2 vuotta, enkä ole käynyt kertaakaan kampaajalla. Tukka on suurimman osan aikaa sidottuna nutturalle tai letille. Joskus nousen sängystä sama lettikampaus päässä kuin edellispäivänä ja jatkan matkaa kuin mitään ei tarvitsisi tehdä/tarkistaa peilistä.
Tunnustus: Olen kammannut tukkani viimeksi varmaan kaksi viikkoa sitten. Eikä aikomustakaan käydä kampaajalla. Liian monimutkaista organisoida.
perjantai 23. syyskuuta 2016
torstai 22. syyskuuta 2016
Sadan kilon keijukainen
Olen taas todennut, että olen saavuttanut siinä määrin sopivan läskisen tilan (100 kg rikki!!), että olisi aika taas vähän skarpata. Vuoden verran vaivannut mystinen suolistotulehdus on viimein antanut periksi kortisonille, eikä minun enää tarvitse juosta ripuloimaan kesken palaverien tai yöunien. Hurraa.
Olen tietysti tässä itseäni vuoden verran makuuttaessani myös antanut periksi tupakanhimolle. Kun kävin tässä äskettäin kessuttelemassa päivän viidennen tupakan (viimeisen tälle päivälle, lupaan pyhästi), yritin istua naisellisesti sääri toisen päällä. Ei muuten onnistunut. Reidet ovat niin ihanan rehevät, että ne eivät vain mahdu päällekkäin - ei vaikka niitä sitten sitoisi jeesusteipillä kiinni toisiinsa.
Niinpä istun penkillä jalat ojennettuna suoriksi ja yritän katsoa, ettei kitsahtanut kotimekko kuroudu liian ylös ja paljasta sitä tosiasiaa, että suihkun jälkeen en todellakaan viitsi pukea heti (kireitä) alkkareita päälle.
Koska siis olen kyllästynyt a) makaamaan tupakkapenkillä, b) puuskuttamaan kolmen rappusen jälkeen ja c) yhä isompiin ja aina vain kireisiin farkkuihin/hameisiin/paitoihin/alkkareihin, olen päättänyt alkaa reippailla.
Pakkauksen takia tein ennen sairastumistani järkiostoksen vailla vertaa. Ostin juoksumaton.
Nyt se on pölyttynyt nurkissa vuoden verran ilman, että sitä olisi edes kokeiltu kertaakaan.
No nyt on! Olen viikon sisään puuskuttanut matolla kolme kertaa ja yhteensä 12 kilometriä, joista juostuja on noin puolet. Okei, ei kovin suuri saavutus, mutta kyllä se pelkän sohvalla makaamisen peittoaa.
Juoksumatossa on se erinomainen piirre, että liikkua voi ihan kotonaan ilman, että tarvitsee miettiä, mihin sen mukelon siksi aikaa työntää.
Okei, Pakkaus osaa jo pyöräillä, mutta hänen kestävyytensä on hyvin ailahtelevaa. Jonain päivänä penska polkisi vaikka kuuhun, mutta toisinaan riittää puoli kilometria, kun alkaa valitus ja pysähtely tyyliin "Äiti mä en jaksa", "Äiti mä haluun kävelyttää", "Äiti KATO IHANIA SORSIA!", "ÄITI KATO LOKKI!", "ÄITI KATO KELTAINEN PUU!" ja niin edelleen.
On paljon helpompaa meille molemmille antaa emännnän touhuta, mitä haluaa silloin kun minä kuntoilen. Kuten tänään.
Kun minä juoksin ja hikoilin, pikkuämmä maalasi kasvoväreillä naamansa pelottavan klovnimaiseksi, koska halusi olla (kaunis) Tähkäpää, jota oikeasti olisi pelästynyt raivohullu Cujokin ja tälläsi itsensä prinsessavarusteisiin. Minun tarvitsi vain kehua upeaa meikkiä ja tarkentaa monta kertaa, että kynsilakkaa ei voi syödä. Viimeksi mainitun kyseenalaistaminen tyyliin "MUTTA MIKSEI SITÄ VOI SYÖDÄ?", on tietysti vähän turhauttavaa kesken treenin, varsinkin kun selitykseksi ei tunnu kelpaavan, että kynsilakka on myrkyllistä ja maistuu pahalle. Ehkä pitäisi vaan antaa ipanan kulauttaa pullosta huikat.
Kun meikit, fiinit mekot ja kynnet olivat kunnossa, tuli Pakkaus katsomaan juoksumatolla kituvaa äitiään.
Koska en TODELLAKAAN kotona rupea ahtautumaan liian pieniin urheilureleisiin, ähkin siinä sitten pelkissä pikkareissa ja lenkkareissa. Penskan ilme oli äärettömän riemastunut, kun hän katsoi minua muutaman sekunnin ja sitten: "ÄITIIII, SUN MAHA HÖLSKYY, HAHAHAHAHAHAAAA!!"
Tosi hauskaa. Meinasin sanoa, että "Mee kuule itte kattoon naamaas ja syö sitä kynsilakkaa. Ja ai niin. Et muuten oo mikään prinsessa." Saatana.
Olen tietysti tässä itseäni vuoden verran makuuttaessani myös antanut periksi tupakanhimolle. Kun kävin tässä äskettäin kessuttelemassa päivän viidennen tupakan (viimeisen tälle päivälle, lupaan pyhästi), yritin istua naisellisesti sääri toisen päällä. Ei muuten onnistunut. Reidet ovat niin ihanan rehevät, että ne eivät vain mahdu päällekkäin - ei vaikka niitä sitten sitoisi jeesusteipillä kiinni toisiinsa.
Niinpä istun penkillä jalat ojennettuna suoriksi ja yritän katsoa, ettei kitsahtanut kotimekko kuroudu liian ylös ja paljasta sitä tosiasiaa, että suihkun jälkeen en todellakaan viitsi pukea heti (kireitä) alkkareita päälle.
Koska siis olen kyllästynyt a) makaamaan tupakkapenkillä, b) puuskuttamaan kolmen rappusen jälkeen ja c) yhä isompiin ja aina vain kireisiin farkkuihin/hameisiin/paitoihin/alkkareihin, olen päättänyt alkaa reippailla.
Pakkauksen takia tein ennen sairastumistani järkiostoksen vailla vertaa. Ostin juoksumaton.
Nyt se on pölyttynyt nurkissa vuoden verran ilman, että sitä olisi edes kokeiltu kertaakaan.
No nyt on! Olen viikon sisään puuskuttanut matolla kolme kertaa ja yhteensä 12 kilometriä, joista juostuja on noin puolet. Okei, ei kovin suuri saavutus, mutta kyllä se pelkän sohvalla makaamisen peittoaa.
Juoksumatossa on se erinomainen piirre, että liikkua voi ihan kotonaan ilman, että tarvitsee miettiä, mihin sen mukelon siksi aikaa työntää.
Okei, Pakkaus osaa jo pyöräillä, mutta hänen kestävyytensä on hyvin ailahtelevaa. Jonain päivänä penska polkisi vaikka kuuhun, mutta toisinaan riittää puoli kilometria, kun alkaa valitus ja pysähtely tyyliin "Äiti mä en jaksa", "Äiti mä haluun kävelyttää", "Äiti KATO IHANIA SORSIA!", "ÄITI KATO LOKKI!", "ÄITI KATO KELTAINEN PUU!" ja niin edelleen.
On paljon helpompaa meille molemmille antaa emännnän touhuta, mitä haluaa silloin kun minä kuntoilen. Kuten tänään.
Kun minä juoksin ja hikoilin, pikkuämmä maalasi kasvoväreillä naamansa pelottavan klovnimaiseksi, koska halusi olla (kaunis) Tähkäpää, jota oikeasti olisi pelästynyt raivohullu Cujokin ja tälläsi itsensä prinsessavarusteisiin. Minun tarvitsi vain kehua upeaa meikkiä ja tarkentaa monta kertaa, että kynsilakkaa ei voi syödä. Viimeksi mainitun kyseenalaistaminen tyyliin "MUTTA MIKSEI SITÄ VOI SYÖDÄ?", on tietysti vähän turhauttavaa kesken treenin, varsinkin kun selitykseksi ei tunnu kelpaavan, että kynsilakka on myrkyllistä ja maistuu pahalle. Ehkä pitäisi vaan antaa ipanan kulauttaa pullosta huikat.
Kun meikit, fiinit mekot ja kynnet olivat kunnossa, tuli Pakkaus katsomaan juoksumatolla kituvaa äitiään.
Koska en TODELLAKAAN kotona rupea ahtautumaan liian pieniin urheilureleisiin, ähkin siinä sitten pelkissä pikkareissa ja lenkkareissa. Penskan ilme oli äärettömän riemastunut, kun hän katsoi minua muutaman sekunnin ja sitten: "ÄITIIII, SUN MAHA HÖLSKYY, HAHAHAHAHAHAAAA!!"
Tosi hauskaa. Meinasin sanoa, että "Mee kuule itte kattoon naamaas ja syö sitä kynsilakkaa. Ja ai niin. Et muuten oo mikään prinsessa." Saatana.
maanantai 19. syyskuuta 2016
Mahdollinen emämunaus ts. pakollinen harrastus
En ole koskaan ollut kauhean hyvä harrastamaan mitään pitkäaikaisesti (paitsi lukemista, mutta sitä ei lasketa, koska sitä voi tehdä sohvalla makoillen). Saatan esim. hölkätä intohimoisesti kaksi vuotta, mutta sitten jättää koko homman, kun tulee vähän vaativampi elämänvaihe - tai iskee vain laiskuus. Sama homma maalaamisen ja sisustamisen (ja jos tarkemmin ajattelee niin jopa parisuhteen) kanssa. Jonkin aikaa olen kuin huumassa ja ajattelen, että "Tätähän minun on pitänyt koko elämäni tekemäni!" - kunnes totean, että "Höpsis, ei vaisinkaan!"
Ainoa pysyvä asia, josta olen selviytynyt, on lapsenkasvatus. Tai siis "selviytynyt ja selviytynyt", mutta kuitenkin niin, että Pakkaus nyt ei ainakaan revi kärpäsiltä siipiä ja sytyttele tulipaloja kuten aloittelevat sarjamurhaajat tai pomota minua miten sattuu.
Tosin täytyy todeta, että lapsen kasvatusta tuskin pystyy rinnastamaan harrastukseen. Joten sitä ei siis lasketa.
Nyt olen kuitenkin tekemässä valinnan, joka tulee määrittelemään elämääni mahdollisesti jopa 20 vuotta. Ja ei, kyseessä ei ole asuntolaina, koska siitähän kyllä pääsee eroon, kun vaan myy kämpän (=tehty jo monta kertaa). Ei - olen hankkimassa lemmikkejä, jumalauta MONIKOSSA!
Jotta ymmärtäisitte, miten tällaiseen hullutukseen on päädytty, teidän täytyy muistaa, että Pakkaus on ainoa lapsi ja jo kaksi vuotta hän on vinkunut/vaatinut/itkenyt "pikkusiskon" perään. Koska sellaista ei nyt kerta kaikkiaan ole tulossa, ajattelin helpottaa tenavan hoivatarpeita ja hankkia kaksi (KAKSI) kissaa.
Tietysti olen haaveillut aika ajoin itsekin lemmikistä, mutta en ole koskaan vielä viitsinyt toteuttaa ajatusta, koska olen reissannut aika usein ulkomailla ja siten pitäisi aina keksiä se hoitaja. Nyt kuitenkin minuun iski heikkona hetkenä ajatus pienistä kissanpoikasista (tuituituitui) ja Pakkauksen riemusta karvaisten kamujen kanssa ("HAHAHAHA, ÄITI KATOKATOKATOKATO, NY SE HYPPÄÄ, NY SE SYÖ, NY SE NUKKUU, NY SE JUOKSEE, KATO SE JUOKSEE!!!!").
Ja koska arvoisat kissatietäjät tiesivät, että kissoja kerta kaikkiaan KANNATTAA ottaa vähintään (?) kaksi, koska silloin niillä on seuraa toisistaan eivätkä ne tuhoa yksinäisyyttään koko kämppää ja koska ne muutoinkin voivat kahdestaan paljon paremmin yms. yms. yms., varasin siis kaksi mustaa maatiaismirriä.
Nyt sitten Pakkaus on täysin sekaisin ja kysyy puolen tunnin välein, milloin ne katit ovat tulossa (= viikon päästä). Minä taas olen sekaisin siitä tavaramäärästä, joka minun on täytynyt kaapia kasaan. On kissanhiekkaa, palloja, erilaisia ruokia, vessa, kuljetuskoppa, raapimispuu ja herra tietää mitä kaikkea muuta, eikä aavistustakaan siitä, mihin minä kaiken sen helvetin kaman varastoin/laitan esille. Lisäksi myös Hämeessä sijaitsevat kissojen omistajat ovat sekaisin, kun olen soittanut varmasti kymmenittäin puheluita sinne sun tänne kunnes tajusin, että ihan viiden kilsan päässä on eläinhoitola, josta saimme juuri sellaiset kissat kuin ajattelimme (sisko ja sen veli).Ja tietysti olemme Pakkauksen kanssa myös kollektiivisesti sekaisin, koska emme saa päätettyä kissojen nimiä.
Viikon päästä alkaa siis varsinainen koitos. Katsotaan saanko pidettyä eläimet hengissä ja kodin siinä kunnossa, ettei se näytä ydinpommin räjähtämispisteeltä.
Vaikka mitäpä katsomista tuossa on: katit pysyvät kyllä tod.näk. elossa, mutta kämppä räjähtää 99,9% varmuudella uusiin ulottuvuuksiin, Vaikka uuden imurinkin (hyh saatana!) menin jo ostamaan - vanha oli niin paska, että se veti kärsäänsä pelkän herneen joka kerta, kun sitä yritettiin saada imemään edes karkeimmat muruset lattialta.
Jos jollakulla on hyviä neuvoja helpottamaan kissaperheen elämää, niitä otetaan vastaan!
T. Itsensä todennäköisesti yliarvioinut emäntä
Ainoa pysyvä asia, josta olen selviytynyt, on lapsenkasvatus. Tai siis "selviytynyt ja selviytynyt", mutta kuitenkin niin, että Pakkaus nyt ei ainakaan revi kärpäsiltä siipiä ja sytyttele tulipaloja kuten aloittelevat sarjamurhaajat tai pomota minua miten sattuu.
Tosin täytyy todeta, että lapsen kasvatusta tuskin pystyy rinnastamaan harrastukseen. Joten sitä ei siis lasketa.
Nyt olen kuitenkin tekemässä valinnan, joka tulee määrittelemään elämääni mahdollisesti jopa 20 vuotta. Ja ei, kyseessä ei ole asuntolaina, koska siitähän kyllä pääsee eroon, kun vaan myy kämpän (=tehty jo monta kertaa). Ei - olen hankkimassa lemmikkejä, jumalauta MONIKOSSA!
Jotta ymmärtäisitte, miten tällaiseen hullutukseen on päädytty, teidän täytyy muistaa, että Pakkaus on ainoa lapsi ja jo kaksi vuotta hän on vinkunut/vaatinut/itkenyt "pikkusiskon" perään. Koska sellaista ei nyt kerta kaikkiaan ole tulossa, ajattelin helpottaa tenavan hoivatarpeita ja hankkia kaksi (KAKSI) kissaa.
Tietysti olen haaveillut aika ajoin itsekin lemmikistä, mutta en ole koskaan vielä viitsinyt toteuttaa ajatusta, koska olen reissannut aika usein ulkomailla ja siten pitäisi aina keksiä se hoitaja. Nyt kuitenkin minuun iski heikkona hetkenä ajatus pienistä kissanpoikasista (tuituituitui) ja Pakkauksen riemusta karvaisten kamujen kanssa ("HAHAHAHA, ÄITI KATOKATOKATOKATO, NY SE HYPPÄÄ, NY SE SYÖ, NY SE NUKKUU, NY SE JUOKSEE, KATO SE JUOKSEE!!!!").
Ja koska arvoisat kissatietäjät tiesivät, että kissoja kerta kaikkiaan KANNATTAA ottaa vähintään (?) kaksi, koska silloin niillä on seuraa toisistaan eivätkä ne tuhoa yksinäisyyttään koko kämppää ja koska ne muutoinkin voivat kahdestaan paljon paremmin yms. yms. yms., varasin siis kaksi mustaa maatiaismirriä.
Nyt sitten Pakkaus on täysin sekaisin ja kysyy puolen tunnin välein, milloin ne katit ovat tulossa (= viikon päästä). Minä taas olen sekaisin siitä tavaramäärästä, joka minun on täytynyt kaapia kasaan. On kissanhiekkaa, palloja, erilaisia ruokia, vessa, kuljetuskoppa, raapimispuu ja herra tietää mitä kaikkea muuta, eikä aavistustakaan siitä, mihin minä kaiken sen helvetin kaman varastoin/laitan esille. Lisäksi myös Hämeessä sijaitsevat kissojen omistajat ovat sekaisin, kun olen soittanut varmasti kymmenittäin puheluita sinne sun tänne kunnes tajusin, että ihan viiden kilsan päässä on eläinhoitola, josta saimme juuri sellaiset kissat kuin ajattelimme (sisko ja sen veli).Ja tietysti olemme Pakkauksen kanssa myös kollektiivisesti sekaisin, koska emme saa päätettyä kissojen nimiä.
Viikon päästä alkaa siis varsinainen koitos. Katsotaan saanko pidettyä eläimet hengissä ja kodin siinä kunnossa, ettei se näytä ydinpommin räjähtämispisteeltä.
Vaikka mitäpä katsomista tuossa on: katit pysyvät kyllä tod.näk. elossa, mutta kämppä räjähtää 99,9% varmuudella uusiin ulottuvuuksiin, Vaikka uuden imurinkin (hyh saatana!) menin jo ostamaan - vanha oli niin paska, että se veti kärsäänsä pelkän herneen joka kerta, kun sitä yritettiin saada imemään edes karkeimmat muruset lattialta.
Jos jollakulla on hyviä neuvoja helpottamaan kissaperheen elämää, niitä otetaan vastaan!
T. Itsensä todennäköisesti yliarvioinut emäntä
torstai 8. syyskuuta 2016
Hei meillä kummittelee!
Viime aikoina hermojani ovat koetelleet muutkin kuin Pakkauksen "Mä en jaksa", "Mua ei huvita" ja "Mä haluuuuuuuun..". Meillä on nimittäin kummitus.
Ihan oikeasti. En ole pehmustetussa huoneessa enkä ole edes ainoa, joka on huomannut jotain kummaa.
Kotonamme Pakkaus on alkanut ärähdellä minulle jatkuvasti siitä, että kiskon hänen pöytälampustaan töpselin seinästä joka kerta kun hän erehtyy huoneestaan muualle. Likka raiska ei vielä ole huomannut, että en yleensä ole koko päivänä edes käynyt hänen huoneessaan saati että olisin intohimoisesti kiskomassa jotain johtoa joka kerta kun hän käy kakalla tai hakee juotavaa.
Lisäksi kutsumaton vieras pyörittelee sälekaihtimia. Sillä on ilmiselvästi vahva näkemys siitä, miten verhoja kulloinkin tulee käyttää. Makkarissa olen jo luovuttanut. Annan verhojen olla tiukasti kiinni, koska muuten ne taas alkavat elää omaa elämäänsä.
Kun olen tutkinut asiaa lähemmin, olen tullut siihen tulokseen, että kyseessä on jonkinlainen poltergeist. Samoja ilmiöitä oli jo edellisessä asunnossa, joten on vähän vaikea uskoa, että osumme kummitustaloon kaksi kertaa peräkkäin ja että kummittelu ilmenisi molemmissa taloissa samalla tavalla - molemmissa asunnoissa kun on ollut sitä saakelin säleverhojen kanssa leikkimistä.
Töpselin kanssa värkkääminen on kyllä uutta. Ehkä se on korvannut ylimääräisen asukkaan aiemmin harrastamaa tuuletusikkunan aukomista (Pakkauksen huoneessa), mikä oli talvipakkasilla todella raivostuttavaa. Kävin JOKA ilta varmistamassa, että ikkuna oli kunnolla kiinni ja siitä huolimatta se aukesi tytön nukkuessa ja sain käydä laittamassa luukun kiinni uudestaan. Ihan kuin kyseessä olisi ollut jokin näytös. Kun tyyppi oli saanut minut häärimään ikkunan kanssa pari kertaa, se jätti homman sikseen aloittaakseen seuraavana iltana uudestaan.
Ja skeptikoille tiedoksi: kaikki asunnossa vierailleet ystäväni voivat todistaa koko raivostuttavan ilmiön. Ei ole mahdollista, että minä tai Pakkaus olisimme haahuilleet tajuttomana tai unissani itse aukomassa ja sulkemassa ikkunoita ja säleverhoja, koska meillä sattuu ja tapahtuu ihan keskellä päivääkin ja tuskinpa me joka vieraan kanssa mihinkään massapsykoosiinkaan vaivumme. En myöskään ole niin hullu, että alkaisin tällaisesta valehtelemaan. Miksi kukaan sellaista edes tekisi?
Varsinkin alussa "kummittelu" tai mitä se sitten onkaan oli todella ahdistavaa. Odotin hermot riekaleina, koska taas ikkuna on auki, säleverhot nostettuna ylös (edellisessä asunnossa makkarin kaihtimet piti olla ylhäällä (!!!???)), väänettynä kiinni tai Pakkaus tulossa kertomaan, miten esineet siirtyvät paikoiltaan (sitä en itse ole todistanut, mutta likka on pariin kertaan tullut asiasta kertomaan), samalla kun minä sain selittää värisevällä äänellä pikku ämmälle, että "Ei tässä mitään", "Muistat väärin" ja "Ehkä se jäi multa auki".
Kiinnostaa kyllä seurata, milloin ipana itse tajuaa asian laidan. Siinä sitä sitten onkin taas äidillä hieman ylimääräistä selitettävää. Kiitti ihan vitusti, kuka/mikä sitten oletkaan.
Nykyisin tosin olen jo melkoisen turtunut koko ilmiöön. Se on vähän sama kuin asunnossa aina rempallaan oleva kaapin ovi tai halkeillut seinä. Ärsyttävä, mutta kuuluu kalustoon jotenkin sillä tavalla, ettei sitä ajattele kuin silloin kun se oikein pistää silmään. Lisäksi olen viime aikoina miettinyt, että "se" saattaa olla ihan asiallinenkin tyyppi. Se töpselin kanssa värkkääminen voi nimittäin olla paloturvallisuuden kannalta ihan hyvä juttu, sillä Pakkauksen pöytälampun kupu on paperista ja kupu vähän vinossa. Itse huomasin asian vasta kun kummittelu lampun kanssa alkoi.
Eli nyt vain odottelemaan, että homma loppuu niin kuin poltergeistin pitäisi - yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin. Tosin meillä neiti on vasta 6-vuotias ja räyhähenki tykkää tutkimuksieni mukaan erityisesti murrosikäisistä. Sitä showta sitten odotellessa.
tiistai 30. elokuuta 2016
Perhesuunnittelua
Minun on aika pamahtaa taas paksuksi. Kuulemma.
Pakkauksen mielestä kun on ihan paskaa, kun "kaikkien muiden tai ainaski tosi monien äidit" ovat just saaneet vauvan tai "ainakin niillä on vauva mahassa, niin että mäkin haluun vauvan!"
Olen yrittänyt vakuuttaa, ettei se aina niin herkkua ole olla perheessä, jossa on monta lasta ja varsinkaan, jos se toinen on kuolaava ja paskanhajuinen rääkyjä. Ei toimi. Pakkausta ei kuulemma kakan haju haittaa ja hän voi kuulemma leikittää vauvaa, ettei se itke (Daa-aa).
Sitten olen kertonut, että on aika kivaa olla ainoa lapsi, kun ei tarvitse jakaa mitään ja sitä rataa. Ei toimi. Pakkaus kuulemma mielellään jakaa omat lelunsa vauvan kanssa. Ja hänellähän on niitä vanhoja leluja, joilla hän ei enää muutenkaan leiki.
Kerroin myös, että ikänikin (43) on vähän este, ja että sillä vauvalla pitäisi olla isäkin. Että ettei sitä tosta noin vaan vauvamahaa kasvateta. Ei toimi. Iälleni huiskautetaan kärsimättömästi käsivartta ikään kuin se olisi täysin triviaali pikku yksityiskohta ja Pakkaus viittaa kintaalla myös miehen puuttumiselle. Hän on täysin vannoutunut siitä, että voin halutessani aivan hyvin taluttaa pihalta kenet tahansa ukon meille lapsia tekemään tyyliin "NO HANKITAAN SIT SE MIES!" Penskalla on todennäköisesti mielessä lapsentekoprosessi, jota hän aivan hyvin voisi seurata vierestä samalla kuin minä ja "se mies" pitäisimme toisiamme kädestä ja vaihtaisimme siemeniä koeputkissa tai vastaavissa.
Viimeksi mainitun kohdan esille ottaminen aiheuttaa väistämättä myös sen saman kysymysvyöryn, jota olen vielä toistaiseksi menestyksekkäästi vältellyt: "Miten se siemen menee sinne äidin massuun?!", "Pannaanko se siemen suuhun!?", "Missä se iskän siemen on!?", "Mistä se otetaan!?"
Viimeksi sain Pakkauksen suun tukkoon sillä tosiseikalla, että vauvat tulevat "pempusta". Riemu oli käsittämätön ja huikea. PEMPUSTA!? Sitä ihmetellessä onneksi unohtuivat sitten ne siemenet. Toistaiseksi.
Pahinta kuitenkin on, että tämä säännöllisin väliajoin esille tuotu keskustelunaihe on viime aikoina ottanut mielessäni vähän tuulta alleen. Olen saanut itseni kiinni miettimästä, että voisi kuitenkin olla kivaa saada vielä toinen lapsi. Jepujee, nythän tässä onkin ihan paras aika lapsentekoon! Ilman miestä, puolikuntoisena ja biologisen kellon vedellessä viimeisiään.
Pistetään mokoma hourailu sen biologisen kellon piikkiin. Se varmasti alkaa olla paniikissa eikä tiedä mitä tekee. Onneksi se lakkaa kohta lyömästä kokonaan.
Pakkauksen mielestä kun on ihan paskaa, kun "kaikkien muiden tai ainaski tosi monien äidit" ovat just saaneet vauvan tai "ainakin niillä on vauva mahassa, niin että mäkin haluun vauvan!"
Olen yrittänyt vakuuttaa, ettei se aina niin herkkua ole olla perheessä, jossa on monta lasta ja varsinkaan, jos se toinen on kuolaava ja paskanhajuinen rääkyjä. Ei toimi. Pakkausta ei kuulemma kakan haju haittaa ja hän voi kuulemma leikittää vauvaa, ettei se itke (Daa-aa).
Sitten olen kertonut, että on aika kivaa olla ainoa lapsi, kun ei tarvitse jakaa mitään ja sitä rataa. Ei toimi. Pakkaus kuulemma mielellään jakaa omat lelunsa vauvan kanssa. Ja hänellähän on niitä vanhoja leluja, joilla hän ei enää muutenkaan leiki.
Kerroin myös, että ikänikin (43) on vähän este, ja että sillä vauvalla pitäisi olla isäkin. Että ettei sitä tosta noin vaan vauvamahaa kasvateta. Ei toimi. Iälleni huiskautetaan kärsimättömästi käsivartta ikään kuin se olisi täysin triviaali pikku yksityiskohta ja Pakkaus viittaa kintaalla myös miehen puuttumiselle. Hän on täysin vannoutunut siitä, että voin halutessani aivan hyvin taluttaa pihalta kenet tahansa ukon meille lapsia tekemään tyyliin "NO HANKITAAN SIT SE MIES!" Penskalla on todennäköisesti mielessä lapsentekoprosessi, jota hän aivan hyvin voisi seurata vierestä samalla kuin minä ja "se mies" pitäisimme toisiamme kädestä ja vaihtaisimme siemeniä koeputkissa tai vastaavissa.
Viimeksi mainitun kohdan esille ottaminen aiheuttaa väistämättä myös sen saman kysymysvyöryn, jota olen vielä toistaiseksi menestyksekkäästi vältellyt: "Miten se siemen menee sinne äidin massuun?!", "Pannaanko se siemen suuhun!?", "Missä se iskän siemen on!?", "Mistä se otetaan!?"
Viimeksi sain Pakkauksen suun tukkoon sillä tosiseikalla, että vauvat tulevat "pempusta". Riemu oli käsittämätön ja huikea. PEMPUSTA!? Sitä ihmetellessä onneksi unohtuivat sitten ne siemenet. Toistaiseksi.
Pahinta kuitenkin on, että tämä säännöllisin väliajoin esille tuotu keskustelunaihe on viime aikoina ottanut mielessäni vähän tuulta alleen. Olen saanut itseni kiinni miettimästä, että voisi kuitenkin olla kivaa saada vielä toinen lapsi. Jepujee, nythän tässä onkin ihan paras aika lapsentekoon! Ilman miestä, puolikuntoisena ja biologisen kellon vedellessä viimeisiään.
Pistetään mokoma hourailu sen biologisen kellon piikkiin. Se varmasti alkaa olla paniikissa eikä tiedä mitä tekee. Onneksi se lakkaa kohta lyömästä kokonaan.
keskiviikko 24. elokuuta 2016
Päivän Rubens-ruokavalio
Olen palannut takaisin maatuskamuotoihin enkä syyttä. En liiku yhtään mihinkään, ellei ole pakko (kukaan ei ole pakottanut vielä edes PokemonGO-retkille, luojan kiitos!) ja kahdessa vuodessa olen kerännyt massaa ihan kivasti: aikaisemmin laihduttamani 20 kiloa ja 5 kiloa vielä ekstraa.
Nyt jaan teille kaikille tämän päivän menyyn ja arvion siitä, mitä vielä illalla tulen nauttimaan. Jos vaikka satut miettimään, miten päästä upean rubensmaiseen muotoon!
Aamu:
2 isoa kuppia kahvia
iso kristallipulla
Lounas:
Valtava läjä herrrrkullista ricotta-pinaattilasagnea (á la Sodexho ja huom! Pinaatti = osa päivän vihanneskiintiötä)
EI salaattia (veisi tilaa herrrrkulliselta lasagnelta)
2 lasia vettä
Välipala/päivällinen:
Kaksi kourallista vanhoja ja sitkaita Aarrearkku-karkkeja (Töitä hampaille!)
2 Fazerina-keksiä
1 muki vadelmakeittoa (á la Valio, päivän marjakiintiö!)
Iltapala (arvio):
Banaani (Päivän hedelmä & vihanneskiintiö!!)
2 Domino-keksiä
1 nakki (kuoreton)
2 lasia vettä
Kuten huomaatte, noudatan kiltisti sääntöä, jonka mukaan päivässä pitää olla 4-5 ruokailuhetkeä!
Jos siis haluat uida vastavirtaan, haistattaa Jutta Gustafsbergille paskat ja olla perustamassa uutta hiilaridieettisuuntausta, tsekkaa tämä. Toimii varmasti. Mitä nyt diabetes, sydänkohtaus, hammaskato ja keliakia vähän uhkaavat.
Ps. Arvatkaa mitä laitoin überväsyneenä Pakkaukselle päivälliseksi? Ylitin itseni: löin tiskiin Saarioisten makaronilaatikkoa ketsupilla ja kylkeen kuorin eilisen potun. Eilisen potun! Ja mikä parasta: Pakkaus söi KAIKEN! Että minä olen kingi!
Nyt jaan teille kaikille tämän päivän menyyn ja arvion siitä, mitä vielä illalla tulen nauttimaan. Jos vaikka satut miettimään, miten päästä upean rubensmaiseen muotoon!
Aamu:
2 isoa kuppia kahvia
iso kristallipulla
Lounas:
Valtava läjä herrrrkullista ricotta-pinaattilasagnea (á la Sodexho ja huom! Pinaatti = osa päivän vihanneskiintiötä)
EI salaattia (veisi tilaa herrrrkulliselta lasagnelta)
2 lasia vettä
Välipala/päivällinen:
Kaksi kourallista vanhoja ja sitkaita Aarrearkku-karkkeja (Töitä hampaille!)
2 Fazerina-keksiä
1 muki vadelmakeittoa (á la Valio, päivän marjakiintiö!)
Iltapala (arvio):
Banaani (Päivän hedelmä & vihanneskiintiö!!)
2 Domino-keksiä
1 nakki (kuoreton)
2 lasia vettä
Kuten huomaatte, noudatan kiltisti sääntöä, jonka mukaan päivässä pitää olla 4-5 ruokailuhetkeä!
Jos siis haluat uida vastavirtaan, haistattaa Jutta Gustafsbergille paskat ja olla perustamassa uutta hiilaridieettisuuntausta, tsekkaa tämä. Toimii varmasti. Mitä nyt diabetes, sydänkohtaus, hammaskato ja keliakia vähän uhkaavat.
Ps. Arvatkaa mitä laitoin überväsyneenä Pakkaukselle päivälliseksi? Ylitin itseni: löin tiskiin Saarioisten makaronilaatikkoa ketsupilla ja kylkeen kuorin eilisen potun. Eilisen potun! Ja mikä parasta: Pakkaus söi KAIKEN! Että minä olen kingi!
tiistai 23. elokuuta 2016
Herranjumala että väsyttää
Minussa on jokin kirous. Kun yritän pitää matalaa profiilia ja esim. sairastaa kaikessa rauhassa, on satavarmaa, että juuri silloin joku helvetin urpo (so. konsultti) muistaa minut jostakin käsittämättömästä syystä, kaivaa ylös sohvanpohjalta ja repii hommiin - tällä kertaa oikeisiin hommiiin.
No täytyy sanoa, että en minä valita. Näinä aikoina saa olla kiitollinen, että saa töitä etsimättä, mutta miten se oikein tapahtui?! Käsittämätöntä. Sain vain ensin sähköpostia ja nyt olen tässä. Tehnyt kohta viikon hommia vanhalla alallani.
Miksi sitten suostuin, jos olen edelleen sairaana? Siksi, että olen saanut oireita hyvin kuriin ja vaikka lämpöilenkin vielä, olen 8 kuukauden jälkeen tullut miltei hulluksi jatkuvan kotona olemisen ja hissuttelun jälkeen. Ja tietysti kyse on rahastakin. Kun on pitemmän aikaa sairauspäivärahalla, sitä arvostaa aikalailla säännöllistä kuukausipalkkaa. Jos siis nyt jaksan töissä.
Niinpä herään nyt ennen seiskaa, haahuilen zombiena ympäri kämppää, yritän nähdä peilistä jotain, panna tukkaa kiinni ja vaatetta päälle ja mölytä Pakkausta ylös sängystä.
Kyllä, on viimein tultu aikaan, jolloin me molemmat tykkäämme pötköttää sängyssä niin pitkään kuin mahdollista. On vain kummallisen tuskallista ja jopa ärsyttävää, että Pakkausta pitää maanitella ja komentaa sängystä. Eihän se ole hänen roolinsa! Se on kuusi vuotta ollut minun - MINUN - roolini.
Nyt ei ole puhettakaan, että emäntä nousisi ennen kuutta ja kiskoisi minua tukasta, naamasta ja käsivarresta samalla kun minä haisisin pahalta, kääntäisin muhevaa persustani ja yrittäisin kaivautua sängyn rakenteisiin. Ei todellakaan. Sen sijaan minun on täytynyt ottaa itseäni niskasta kiinni (jumalauta!) ja yrittää olla ihmisiksi ja nousta ihan itse ylös. Minkä jälkeen alkaa se Pakkauksen maanittelu.
Se onkin sitten aivan oma taitolajinsa. Tulee olla kohtuullisen hienovarainen eikä kaakottaa kuin raivopäinen kanalauma, mutta silti pitää olla pitkäjänteinen ja sinnikäs. Puhua kuin pastori sunnuntaiaamun messussa, loppumatta ja sääliä tuntematta, niin että Pakkaus lopulta nousee selvästi ärtyneenä ylös ("JOO JOO!!") ja painelee kuin tuulispää yrmeänä hampaiden pesulle.
Sitten:
"ÄITI SÄ ET TAASKAAN OO MUISTANU OSTAA HAMMAST-A-H-N-A-A!!"
"MÄ H-A-L-U-U-N VIEDÄ SINNE LELUN! EI OO LELUPÄIVÄ! MUTTA SILTI!"
"EI EI EI EI EI EI!!! EN HALUU SITÄ PAITAA! MÄ HALUUN SEN ELSA-PAIDAN!!EL-SA-PAIDAN!!"
"SÄ OOT IHAN TYHMÄ!"
"EI NIITÄ KENKIÄ!!"
"NÄISSÄ KENGISSÄ ON MÖYKKYJÄ SISÄLLÄ!! YHYY!!"
"ÄITI SÄ UNOHDIT MUN REPU-U-U-U-UNNNN!! YHYYHYY!!"
Tämän jälkeen painelen puolijuoksua (aina vähän myöhässä) Volvolle ja olen jo starttaamassa ja kiskomassa itseäni vöihin, kun Pakkaus hyökkää autoon ("ÄITI SÄ MELKEIN LÄHDIT ILMAN MUAAAAAA!!")
Voi olla, että tätä ei kunto kauan kestä. Jos ei kuume nouse niin sitten hajoaa pää. Herranjumala, että väsyttää. Aamulla. Päivällä. Ja nyt illalla.
Ja ei kun huomenna uudestaan.
No täytyy sanoa, että en minä valita. Näinä aikoina saa olla kiitollinen, että saa töitä etsimättä, mutta miten se oikein tapahtui?! Käsittämätöntä. Sain vain ensin sähköpostia ja nyt olen tässä. Tehnyt kohta viikon hommia vanhalla alallani.
Miksi sitten suostuin, jos olen edelleen sairaana? Siksi, että olen saanut oireita hyvin kuriin ja vaikka lämpöilenkin vielä, olen 8 kuukauden jälkeen tullut miltei hulluksi jatkuvan kotona olemisen ja hissuttelun jälkeen. Ja tietysti kyse on rahastakin. Kun on pitemmän aikaa sairauspäivärahalla, sitä arvostaa aikalailla säännöllistä kuukausipalkkaa. Jos siis nyt jaksan töissä.
Niinpä herään nyt ennen seiskaa, haahuilen zombiena ympäri kämppää, yritän nähdä peilistä jotain, panna tukkaa kiinni ja vaatetta päälle ja mölytä Pakkausta ylös sängystä.
Kyllä, on viimein tultu aikaan, jolloin me molemmat tykkäämme pötköttää sängyssä niin pitkään kuin mahdollista. On vain kummallisen tuskallista ja jopa ärsyttävää, että Pakkausta pitää maanitella ja komentaa sängystä. Eihän se ole hänen roolinsa! Se on kuusi vuotta ollut minun - MINUN - roolini.
Nyt ei ole puhettakaan, että emäntä nousisi ennen kuutta ja kiskoisi minua tukasta, naamasta ja käsivarresta samalla kun minä haisisin pahalta, kääntäisin muhevaa persustani ja yrittäisin kaivautua sängyn rakenteisiin. Ei todellakaan. Sen sijaan minun on täytynyt ottaa itseäni niskasta kiinni (jumalauta!) ja yrittää olla ihmisiksi ja nousta ihan itse ylös. Minkä jälkeen alkaa se Pakkauksen maanittelu.
Se onkin sitten aivan oma taitolajinsa. Tulee olla kohtuullisen hienovarainen eikä kaakottaa kuin raivopäinen kanalauma, mutta silti pitää olla pitkäjänteinen ja sinnikäs. Puhua kuin pastori sunnuntaiaamun messussa, loppumatta ja sääliä tuntematta, niin että Pakkaus lopulta nousee selvästi ärtyneenä ylös ("JOO JOO!!") ja painelee kuin tuulispää yrmeänä hampaiden pesulle.
Sitten:
"ÄITI SÄ ET TAASKAAN OO MUISTANU OSTAA HAMMAST-A-H-N-A-A!!"
"MÄ H-A-L-U-U-N VIEDÄ SINNE LELUN! EI OO LELUPÄIVÄ! MUTTA SILTI!"
"EI EI EI EI EI EI!!! EN HALUU SITÄ PAITAA! MÄ HALUUN SEN ELSA-PAIDAN!!EL-SA-PAIDAN!!"
"SÄ OOT IHAN TYHMÄ!"
"EI NIITÄ KENKIÄ!!"
"NÄISSÄ KENGISSÄ ON MÖYKKYJÄ SISÄLLÄ!! YHYY!!"
"ÄITI SÄ UNOHDIT MUN REPU-U-U-U-UNNNN!! YHYYHYY!!"
Tämän jälkeen painelen puolijuoksua (aina vähän myöhässä) Volvolle ja olen jo starttaamassa ja kiskomassa itseäni vöihin, kun Pakkaus hyökkää autoon ("ÄITI SÄ MELKEIN LÄHDIT ILMAN MUAAAAAA!!")
Voi olla, että tätä ei kunto kauan kestä. Jos ei kuume nouse niin sitten hajoaa pää. Herranjumala, että väsyttää. Aamulla. Päivällä. Ja nyt illalla.
Ja ei kun huomenna uudestaan.
torstai 18. elokuuta 2016
Kun äiti vaikenee
Aijettä on ollut taas iki-ihania äiti-tytär-aamuja ja -iltoja, kun Pakkaukseen on iskenyt vaihteeksi suorastaan demoninen rähinätauti. Äsken tulimme iltapäiväkerhosta naama rutussa, kun eskarikaveri ehti esitellä yhden leikkikentän välineen ennen Pakkausta. Jumalavita, oli kuin olisi Etna purkautunut. Raivo repesi helvetinmoisena kiljumisena, hanskalokeron potkimisena ja yleisenä riuhtomisena tyyliin Manaajan Regan. Minä olin tyhmä, kaveri Anna oli tyhmä, apteekki oli tyhmä eli sinne ei lähdetty mukaan ja koti oli myös tyhmä, eikä Pakkaus siksi suostunut tulemaan autosta ennen kuin minä hänet sieltä kohtuullisen ripeästi niskapersotteella kiskoin.
Samanlainen oli aamun koitos. Tyyppi halusi lähteä eskariin pelkissä rikkinäisissä sukkahousuissa ja kun komensin vetämään housut jalkaan, alkoi kauhea mätkätys. Ja sama juttu eilen, jolloin tulin hakemaan "liian aikaisin"(klo 15:45) eskarista ja kun pistin ipanan pesemään pemppunsa, kun oli lirahtanut pissaa housuun. Pakkauksen äkäinen selitys housuun losottamiselle kuului, että "Jos leikki on KESKEN, on paljon h-e-l-p-o-m-p-a-a lirauttaa vähän pissaa housuun kuin mennä veskiin!!!" (Yeah right, tuo onkin tosi hyvä syy housuun kusemiselle. Taidan minäkin kokeilla, ehkäpä jopa uudessa työpaikassa, jossa aloitan ensi viikolla. Ehtii maksimoida ajankäytön.)
Aluksi tein semmoisen alkeellisen virheen, että menin tuon rähinöinnin mukana ja aloin itsekin huutaa ja mesota niin että talo tärisi. Mutta nyt olen keksinyt ärsyttävimmän ja tehokkaimman reagointitavan ikinä: hyytävän hiljaisuuden.
Tokihan minulta edelleen palaa käämi säännöllisin väliajoin, mutta noihin tyhjänpäiväisiin mullisteluihin olen tsempannut itseni niin, että pystyn pitämään turpani kiinni. Yritän kuunnella sitä älämölöä ja jankuttamista ikään kuin itseni ulkopuolelta ja olla vastaamatta yhtään mitenkään. Välillä sisäinen minäni nauraa hekottaa (ei varmaan ihan kypsän aikuinen reaktio), mutta yritän uskollisesti rypistellä kulmiani ja näytellä ylimielisen saavuttamatonta. Kun penska on kymmenennen kerran kiljunut minun olevan "tyhmin äiti maailmassa", alkaa raivo hiipua. Tilalle tulee murjotus, mutta hetken päästä sekin on ollutta ja mennyttä. Kätevää.
Tokihan minulta edelleen palaa käämi säännöllisin väliajoin, mutta noihin tyhjänpäiväisiin mullisteluihin olen tsempannut itseni niin, että pystyn pitämään turpani kiinni. Yritän kuunnella sitä älämölöä ja jankuttamista ikään kuin itseni ulkopuolelta ja olla vastaamatta yhtään mitenkään. Välillä sisäinen minäni nauraa hekottaa (ei varmaan ihan kypsän aikuinen reaktio), mutta yritän uskollisesti rypistellä kulmiani ja näytellä ylimielisen saavuttamatonta. Kun penska on kymmenennen kerran kiljunut minun olevan "tyhmin äiti maailmassa", alkaa raivo hiipua. Tilalle tulee murjotus, mutta hetken päästä sekin on ollutta ja mennyttä. Kätevää.
Tosin täytyy myöntää, että tämä strategia toimii vain silloin, kun sitä ulinaa ja möykkäämistä on kestänyt kohtuullisen ajan. Jos kesto ylittää kohtuullisen (päiväannosraja vaihtelee päivittäin), alkaa äidistä helposti tuntua siltä, että veri pakkautuu päähän ja jokin suoni repeää. Siinä tapauksessa on ihan jo terveyden kannalta parempi vain luovuttaa ja huutaa takaisin. Saa sen kurinpalautuksen silläkin tavalla: minulla kun on toistaiseksi kovempi ääni ja jonkinnäköinen auktoriteettikin jäljellä.
ps. Olisi kyllä kiva tietää, milloin nämä uhmavaiheet loppuvat, kun muutaman vuoden päästä pukkaa jo murkkuikäkin päälle. Olen alkanut epäillä, että prosessi on jatkuva. Ainakin itseni muistan vielä 18-vuotiaanakin kiljuneen omalle äidilleni...
ps. Olisi kyllä kiva tietää, milloin nämä uhmavaiheet loppuvat, kun muutaman vuoden päästä pukkaa jo murkkuikäkin päälle. Olen alkanut epäillä, että prosessi on jatkuva. Ainakin itseni muistan vielä 18-vuotiaanakin kiljuneen omalle äidilleni...
keskiviikko 17. elokuuta 2016
Sulo-Kertun olympiajuoksu
Vaikka Pakkaus ei ole oikein jaksanut innostua olympialaisista, on hän sentään oppinut Usain Boltin nimen ja katsonut varsinkin pikajuoksua ja pituushyppyä ajoittain varsin kiinnostuneena. Niinpä on sanomattakin selvää, että olympialaiset oli järjestettävä myös täällä kotona. Tosin minä en tästä ollut tietoinen, ennen kuin törmäsin tähän videoon.
Katsokaa, miten ylivoimainen sika nimeltä Sulo-Kerttu päihittää vastustajansa
ja kuinka Pakkaus eläytyy urheiluselostajan ammattiin. Luulen, että Sulo-Kerttu on meidän kodin Bolt - ainakin siltä vaikuttaa, kun toiset ovat varsin kaukana perässä…
ps. Olen miettinyt, onko Sulo-Kerttu mahdollisesti ottanut anabolisia steroideja, kun hänellä on niin hermafrodiitti nimi...
sunnuntai 14. elokuuta 2016
Pyöräretket ja epäonnen hetket
Kuten taisin edellisessä postauksessa kertoa, Pakkaus on oppinut pyöräilemään. Alun vaikeuksien jälkeen into oli aivan hervotonta ja pyöräilemään piti päästä joka päivä. Nyt kuitenkin on otettu takapakkia.
Eilen nimittäin sattui tapaturma. Jouduimme kiertämään tietyön takia Hämeenlinnan taidemuseon kohdalta rantareitille ja siinä sattuu olemaan erityisen jyrkkä alamäki. Olin juuri karjaisemassa varoitushuutoa, kun Pakkaus vilkaisi taaksepäin ja se oli sitten menoa.
Tyttö lähti hurjaa vauhtia alamäkeä täysin hallitsemattomasti, sillä säikähtyneenä hän nosti jalkansa pois polkimilta, eikä saanut pyörää pysähtymään. Itse en osannut muuta kuin hypätä pyörän päältä ja huutaa kuin idiootti "Eieieieieieieieiei!", kun näin, että reitillä oli puita ja lopulta myös Vanajaveden ranta.
"Onneksi" sattui pieni kaatumisonnettomuus. Pakkaus suuntasi pyörän kohti nurmikkoa ja koska pyörätietä reunusti reitin merkiksi punakeltainen nauha, hän ajoi päin nauhaa niin, että nauha hidasti vauhtia ennen katkeamistaan niin, että tyttö kellahti pyörällä kumolleen. Mitään ei näyttänyt sattuneen, mutta meteli oli hervoton. Säikähtynyt Pakkaus huusi kuin pistetty sika, kyyneleet ryöppysivät kuin suihkulähteestä ja minä tarkastelin paniikissa lasta, ettei vain mitään ollut murtunut tai poikki. Ei ollut. Ainoa mitä näkyi, oli pieni jälki kaulassa kohdassa, missä nauha oli kiristynyt ja katkennut.
Kotiin päästiin kohtuu helposti, mitä nyt taisimme molemmat täristä helpotuksesta ja minä muistin pitkästä aikaa Taivaan isää ja lähetin valtavan suuret kiitokset siitä, ettei pahempaa ollut sattunut: esim. ettei ipana ollut täräyttänyt päin puuta ja joutunut sairaalaan.
Illan mittaan huomasin, että jälki kaulassa alkoi näyttää ilkeältä. Iho oli nirhautunut siinä määrin, että tytöllä oli nyt osassa kaulaa sellainen jälki kuin joku olisi kuristanut häntä ohuella narulla. Kerta kaikkiaan kammottavan näköistä. Ja vaikka jo tapaturman jälkeen tunsin oloni taas kerran kovin riittämättömäksi (vaikken tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin), niin inhottavan näköinen jälki sai suuhuni todella pahan maun aivan kuin oikeasti olisin tehnyt lapselleni jotain pahaa.
Kaikesta huolimatta lähdimme myös tänään pyöräilemään. Pakkaus tosin tivasi, että varmasti käveltäisiin alamäet, mutta muutoin emäntä lähti reippaana reissuun.
Kaikki meni hyvin melkein koko reitin ajan, kunnes kaupungin puolella tyttö ajoi suojatieltä päin korkeaa katukivetystä. Mitään ei oikeastaan tapahtunut, koska vauhti oli niin hidas, mutta tapausta seurasi valtava ulvonta- ja huutokonsertti.
Ja täytyyhän se myöntää. En kerta kaikkiaan jaksanut kaivaa itsestäni kärsivällistä ja ymmärtäväistä äitiä edellispäivän tapahtumista huolimatta. Puolustuksekseni sanon vain, että tyttäreni osaa olla joskus varsinainen diiva ja ottaa vastoinkäymisistä kaiken irti, vaikkei mitään oikeastaan sattuisikaan - varsinkin silloin, kun paikalla on niitä, jotka menevät siihen lankaan (ts. mummot). Niinpä esimerkiksi se, että A:n kirjoittaminen ei onnistu heti kerralla, autopaikka takapenkillä ei miellytä tai tarhaan/eskariin ei saa laittaa uimapukua, saattaa aiheuttaa samanlaisen dramaattisen ulina- ja vollotuskonsertin.
Niinpä toitotin vain kuin kersantti, että "Ei sattunut mitään, lähdetään!", "Mitä sie huudat!?" ja "Pyörälle siitä!" Olisi varmaan pitänyt osata ymmärtää, että edellisen päivän tapahtumat saivat tyttäreni yliherkäksi havereille, mutta ei. Hellän äidin sijasta löysin sisäisen kapiaiseni ja marssin aggressiivisia rohkaisumottoja karjuen eteenpäin. Tämän jälkeen pyöräretki olikin yhtä helvettiä.
Yksi huusi ja vollotti, minä työnsin pyörääni otsa rypyssä ja kaikkea muuta kuin äidillisen suojelevana.
Kun kävelytimme pyörät sitten edellispäivän tapaturmapaikan ohitse, yritti joku Elomessujen järjestysmiespolo pysäyttää meidät, kun messualueelle ei kuulemma saanut viedä pyöriä. Siinä kohti petti kärsivällisyyteni lopullisesti ja suuntasin kaiken ärsyyntymiseni ukkoraiskaa kohtaan. Ärjäisin, että "MIE EN OLE MENOSSA MESSUILLE. MIE OLEN MENOSSA KOTIIN JA ME MENNÄÄN SINNE TÄSTÄ!!" Sinne jäi äijä ihmettelemään, ja sain kuin sainkin ulisevan ja itsesääliä täynnä olevan Pakkauksen kotiin.
Koska reissu nyt oli kuitenkin 3/4:ltaan onnistunut, laitan tähän pari kuvaa. Onhan tuo rantareitti sentään ihan mahtava. Ja Pakkauskin toipui henkisistä traumoistaan yllättävän nopeasti, kun sai kotona jäätelöä. Ehkä me taas huomenna yritämme. Eikös se sääntö mene niin, että jos ratsailta putoaa, pitää heti hypätä takaisin satulaan…
Eilen nimittäin sattui tapaturma. Jouduimme kiertämään tietyön takia Hämeenlinnan taidemuseon kohdalta rantareitille ja siinä sattuu olemaan erityisen jyrkkä alamäki. Olin juuri karjaisemassa varoitushuutoa, kun Pakkaus vilkaisi taaksepäin ja se oli sitten menoa.
Tyttö lähti hurjaa vauhtia alamäkeä täysin hallitsemattomasti, sillä säikähtyneenä hän nosti jalkansa pois polkimilta, eikä saanut pyörää pysähtymään. Itse en osannut muuta kuin hypätä pyörän päältä ja huutaa kuin idiootti "Eieieieieieieieiei!", kun näin, että reitillä oli puita ja lopulta myös Vanajaveden ranta.
"Onneksi" sattui pieni kaatumisonnettomuus. Pakkaus suuntasi pyörän kohti nurmikkoa ja koska pyörätietä reunusti reitin merkiksi punakeltainen nauha, hän ajoi päin nauhaa niin, että nauha hidasti vauhtia ennen katkeamistaan niin, että tyttö kellahti pyörällä kumolleen. Mitään ei näyttänyt sattuneen, mutta meteli oli hervoton. Säikähtynyt Pakkaus huusi kuin pistetty sika, kyyneleet ryöppysivät kuin suihkulähteestä ja minä tarkastelin paniikissa lasta, ettei vain mitään ollut murtunut tai poikki. Ei ollut. Ainoa mitä näkyi, oli pieni jälki kaulassa kohdassa, missä nauha oli kiristynyt ja katkennut.
Kotiin päästiin kohtuu helposti, mitä nyt taisimme molemmat täristä helpotuksesta ja minä muistin pitkästä aikaa Taivaan isää ja lähetin valtavan suuret kiitokset siitä, ettei pahempaa ollut sattunut: esim. ettei ipana ollut täräyttänyt päin puuta ja joutunut sairaalaan.
Illan mittaan huomasin, että jälki kaulassa alkoi näyttää ilkeältä. Iho oli nirhautunut siinä määrin, että tytöllä oli nyt osassa kaulaa sellainen jälki kuin joku olisi kuristanut häntä ohuella narulla. Kerta kaikkiaan kammottavan näköistä. Ja vaikka jo tapaturman jälkeen tunsin oloni taas kerran kovin riittämättömäksi (vaikken tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin), niin inhottavan näköinen jälki sai suuhuni todella pahan maun aivan kuin oikeasti olisin tehnyt lapselleni jotain pahaa.
Kaikesta huolimatta lähdimme myös tänään pyöräilemään. Pakkaus tosin tivasi, että varmasti käveltäisiin alamäet, mutta muutoin emäntä lähti reippaana reissuun.
Kaikki meni hyvin melkein koko reitin ajan, kunnes kaupungin puolella tyttö ajoi suojatieltä päin korkeaa katukivetystä. Mitään ei oikeastaan tapahtunut, koska vauhti oli niin hidas, mutta tapausta seurasi valtava ulvonta- ja huutokonsertti.
Ja täytyyhän se myöntää. En kerta kaikkiaan jaksanut kaivaa itsestäni kärsivällistä ja ymmärtäväistä äitiä edellispäivän tapahtumista huolimatta. Puolustuksekseni sanon vain, että tyttäreni osaa olla joskus varsinainen diiva ja ottaa vastoinkäymisistä kaiken irti, vaikkei mitään oikeastaan sattuisikaan - varsinkin silloin, kun paikalla on niitä, jotka menevät siihen lankaan (ts. mummot). Niinpä esimerkiksi se, että A:n kirjoittaminen ei onnistu heti kerralla, autopaikka takapenkillä ei miellytä tai tarhaan/eskariin ei saa laittaa uimapukua, saattaa aiheuttaa samanlaisen dramaattisen ulina- ja vollotuskonsertin.
Niinpä toitotin vain kuin kersantti, että "Ei sattunut mitään, lähdetään!", "Mitä sie huudat!?" ja "Pyörälle siitä!" Olisi varmaan pitänyt osata ymmärtää, että edellisen päivän tapahtumat saivat tyttäreni yliherkäksi havereille, mutta ei. Hellän äidin sijasta löysin sisäisen kapiaiseni ja marssin aggressiivisia rohkaisumottoja karjuen eteenpäin. Tämän jälkeen pyöräretki olikin yhtä helvettiä.
Yksi huusi ja vollotti, minä työnsin pyörääni otsa rypyssä ja kaikkea muuta kuin äidillisen suojelevana.
Kun kävelytimme pyörät sitten edellispäivän tapaturmapaikan ohitse, yritti joku Elomessujen järjestysmiespolo pysäyttää meidät, kun messualueelle ei kuulemma saanut viedä pyöriä. Siinä kohti petti kärsivällisyyteni lopullisesti ja suuntasin kaiken ärsyyntymiseni ukkoraiskaa kohtaan. Ärjäisin, että "MIE EN OLE MENOSSA MESSUILLE. MIE OLEN MENOSSA KOTIIN JA ME MENNÄÄN SINNE TÄSTÄ!!" Sinne jäi äijä ihmettelemään, ja sain kuin sainkin ulisevan ja itsesääliä täynnä olevan Pakkauksen kotiin.
Koska reissu nyt oli kuitenkin 3/4:ltaan onnistunut, laitan tähän pari kuvaa. Onhan tuo rantareitti sentään ihan mahtava. Ja Pakkauskin toipui henkisistä traumoistaan yllättävän nopeasti, kun sai kotona jäätelöä. Ehkä me taas huomenna yritämme. Eikös se sääntö mene niin, että jos ratsailta putoaa, pitää heti hypätä takaisin satulaan…
 |
| Kyllä näissä maisemissa kelpaa pyöräillä, vaikka vähän vastustaisikin. |
 |
| Eväänsyöntipaviljonki |
 |
| Onnettumuudet oikenevat onneksi pullalla… tässä näkyy myös edellispäivän haverin jälki kaulassa... |
 |
| Pitäisi ostaa vene. Tai öööh…ehkä ei meidän karmalla kumminkaan. |
 |
| Vettä. Ja kaukaisuudessa linna. |
lauantai 13. elokuuta 2016
Pakkauksen paluu ja tilitystä lehtikaalista
Hurraa! Pakkaus on palannut resuamaan elämääni, kun palasin pohjoisesta takaisin muutama päivä sitten. Usain Boltin innoittamana ipana rynnii tällä hetkellä pitkin olohuonetta ja naapurit taatusti kiittävät, kun ei-niin-pienet jalat tömistelevät lautalattialla niin että kumina vain käy.
Saattaa olla, että kuulostan nyt oikein imelän ällöttävältä varsinkin ihmisistä, joilla ei ole lapsia, mutta herranjestas, että olen onnellinen, kun pikkuämmä on palannut elämääni. Koko pohjoisen reissun ajan hätkähtelin vähän väliä, missä neiti menee ja mitä sen juuri silloin olisi pitänyt tehdä (syödä, käydä suihkussa, panna nukkumaan). Pakkaus on kuin osa minua, joka nyt vain sattuu olemaan fyysisesti erillään minusta.
Lapsen paluu elämääni tarkoittaa tietysti myös uusia äitiysponnisteluja, joita tuntuu vain riittävän. Pohjoisessa mussutin pullaa, pullahdin entistä komeampiin mittoihin (100 kg rikki) ja nukuin miten sattuu. Heti kun Pakkaus palasi kuvioihin, alkoi armoton ryhtiliike.
Nukkumaan mennään yhdeksään mennessä ja vaikka aivan hyvin voisin mennä itse myöhemmin nukkumaan, en osaa. Jos kerran Pakkaus nukkuu, niin niin nukun minäkin. Ainakin yritän. Korkeintaan luen kirjaa.
Ruokaa syödään säännöllisesti eikä tyyliin "Syönpä nyt tämän pizzan ja päälle pari pullaa niin ei tartte suutaan avata koko päivänä, ellen nyt sitten vetele huiviin pulloa viiniä." Olen myös tunkenut jääkaapin täyteen kaikkea terveellistä: porkkanaa, kurkkua, tomaatteja, hedelmiä ja lopuksi kirsikkana kakun päällä: lehtikaalta.
Ja nyt pieni poikkeama varsinaisesta aiheesta. Minulla on teille yksi kysymys. Onko kukaan teistä oikeasti maistanut lehtikaalta, tuota paljon hehkutettua terveyden perikuvaa? On vai? Ja silti syötte sitä? Miksi? Sehän on aivan luokattoman, järkyttävän, yököttävän pahaa. PAHAA! Olisi aivan sama kiskoa maasta ruohikkoa juurineen ja hiekkoineen päivineen ja lätkäistä se lautaselle. Aivan yhtä suuri makunautinto. "Ai miten ihanasti multa rouskuu suussa, miten i-h-a-n-a-n sitkeää nurmikkoa!"
Normaalisti heittäisin moisen roskan hevonperseeseen, mutta koska minun esimerkillisenä aikuisena tulee syödä terveellisesti, olen onnistunut naamioimaan lehtikaalin salaatin sekaan. Pilkon sen oikein pieneksi, vähän kuin persiljan (joka myös on järkyttävän pahaa paljaaltaan) ja lastaan päälle paljon kurkkua, tomaattia ja avocadoa. Päälle öljyä, suolaa ja pippuria ja kas vain: ruoho maistuu vain siellä täällä.
Kaikkien näiden rutiinien lisäksi meillä on yhteisiä aktiviteetteja. Kyllä, aktiviteetteja, joita en koskaan harrastanut ennen ikivireää eskarilaista.
Toissapäivänä kävimme pyöräretkellä. Pyöräilyn opetteleminen oli yhtä verta, hikeä ja kyyneleitä, sillä Pakkaus oli päättänyt, että hänenpä ei pyöräilemään tarvitse oppia. Vedin sellaista vauhtia kiristys-, uhkaus- ja lahjomiskortteja esiin, että olisin pärjännyt kovemmankin luokan Vito Corleonelle, kunnes sain itkua vääntävän ipanan pyörän päälle. Kesti kokonaiset 7-10 yritystä ja sen jälkeen pyöräily on ollut "kaikkein kivointa" ja "milloin äiti mennään taas pyörällä, milloin milloin!!?" ja "mennäänkö sinne pyörällä mennäänkö?!"
Lisäksi tutkimme luontoa (erityisesti myrkyllisiä eläimiä netistä), käymme kirjastossa ja elokuvissa, menemme päiväkahville torikahvilaan tai tavalliseen kahvilaan sateen sattuessa, leivomme (!!!) ja jopa siivoamme. Tänään viimeksi - kun kaivoin luutuamisvehkeet esiin - Pakkaus rynnisti paikalle aivan kuin olisin vetäissyt Suomen Tivolin hihastani ja vaati: "MÄ HALUUN KANS! MÄ HALUUN LUUTUTA! ÄITI! MÄ HALUUN KANS!" Minä katsoin lasta kuin hän olisi hulluksi tullut (=täysin kohtuullinen oletus ottaen huomioon, että minä en ikinä - IKINÄ - tunkenut vapaaehtoisesti siivoamaan kun olin lapsi). Lätkäisin Pakkaukselle luutun käteen ja kas vain: napero osaa tosiaan siivota siinä missä minäkin. Hienoa. Parin vuoden päästä minä voin vain kirjoitella vaikka blogia, kun tuo yksi hinkkaa lattiaa.
Seuraavaksi löydän varmaan itseni yleisurheilukentältä, sillä Usain Boltin nähdessään Pakkaus päätti, että hänkin alkaa "juosta lujaa". Nyt tehtäväni on kuulemma löytää lähin urheilukenttä. Mikäpä siinä. Syödään ensin ruohoa, pyöräillään sinne, aletaan juosta kentällä ja mennään sitten kahville (rasvattomalla maidolla). Ei tekisi pahaa tällekään ruholle.
Saattaa olla, että kuulostan nyt oikein imelän ällöttävältä varsinkin ihmisistä, joilla ei ole lapsia, mutta herranjestas, että olen onnellinen, kun pikkuämmä on palannut elämääni. Koko pohjoisen reissun ajan hätkähtelin vähän väliä, missä neiti menee ja mitä sen juuri silloin olisi pitänyt tehdä (syödä, käydä suihkussa, panna nukkumaan). Pakkaus on kuin osa minua, joka nyt vain sattuu olemaan fyysisesti erillään minusta.
Lapsen paluu elämääni tarkoittaa tietysti myös uusia äitiysponnisteluja, joita tuntuu vain riittävän. Pohjoisessa mussutin pullaa, pullahdin entistä komeampiin mittoihin (100 kg rikki) ja nukuin miten sattuu. Heti kun Pakkaus palasi kuvioihin, alkoi armoton ryhtiliike.
Nukkumaan mennään yhdeksään mennessä ja vaikka aivan hyvin voisin mennä itse myöhemmin nukkumaan, en osaa. Jos kerran Pakkaus nukkuu, niin niin nukun minäkin. Ainakin yritän. Korkeintaan luen kirjaa.
Ruokaa syödään säännöllisesti eikä tyyliin "Syönpä nyt tämän pizzan ja päälle pari pullaa niin ei tartte suutaan avata koko päivänä, ellen nyt sitten vetele huiviin pulloa viiniä." Olen myös tunkenut jääkaapin täyteen kaikkea terveellistä: porkkanaa, kurkkua, tomaatteja, hedelmiä ja lopuksi kirsikkana kakun päällä: lehtikaalta.
Ja nyt pieni poikkeama varsinaisesta aiheesta. Minulla on teille yksi kysymys. Onko kukaan teistä oikeasti maistanut lehtikaalta, tuota paljon hehkutettua terveyden perikuvaa? On vai? Ja silti syötte sitä? Miksi? Sehän on aivan luokattoman, järkyttävän, yököttävän pahaa. PAHAA! Olisi aivan sama kiskoa maasta ruohikkoa juurineen ja hiekkoineen päivineen ja lätkäistä se lautaselle. Aivan yhtä suuri makunautinto. "Ai miten ihanasti multa rouskuu suussa, miten i-h-a-n-a-n sitkeää nurmikkoa!"
Normaalisti heittäisin moisen roskan hevonperseeseen, mutta koska minun esimerkillisenä aikuisena tulee syödä terveellisesti, olen onnistunut naamioimaan lehtikaalin salaatin sekaan. Pilkon sen oikein pieneksi, vähän kuin persiljan (joka myös on järkyttävän pahaa paljaaltaan) ja lastaan päälle paljon kurkkua, tomaattia ja avocadoa. Päälle öljyä, suolaa ja pippuria ja kas vain: ruoho maistuu vain siellä täällä.
Kaikkien näiden rutiinien lisäksi meillä on yhteisiä aktiviteetteja. Kyllä, aktiviteetteja, joita en koskaan harrastanut ennen ikivireää eskarilaista.
Toissapäivänä kävimme pyöräretkellä. Pyöräilyn opetteleminen oli yhtä verta, hikeä ja kyyneleitä, sillä Pakkaus oli päättänyt, että hänenpä ei pyöräilemään tarvitse oppia. Vedin sellaista vauhtia kiristys-, uhkaus- ja lahjomiskortteja esiin, että olisin pärjännyt kovemmankin luokan Vito Corleonelle, kunnes sain itkua vääntävän ipanan pyörän päälle. Kesti kokonaiset 7-10 yritystä ja sen jälkeen pyöräily on ollut "kaikkein kivointa" ja "milloin äiti mennään taas pyörällä, milloin milloin!!?" ja "mennäänkö sinne pyörällä mennäänkö?!"
Lisäksi tutkimme luontoa (erityisesti myrkyllisiä eläimiä netistä), käymme kirjastossa ja elokuvissa, menemme päiväkahville torikahvilaan tai tavalliseen kahvilaan sateen sattuessa, leivomme (!!!) ja jopa siivoamme. Tänään viimeksi - kun kaivoin luutuamisvehkeet esiin - Pakkaus rynnisti paikalle aivan kuin olisin vetäissyt Suomen Tivolin hihastani ja vaati: "MÄ HALUUN KANS! MÄ HALUUN LUUTUTA! ÄITI! MÄ HALUUN KANS!" Minä katsoin lasta kuin hän olisi hulluksi tullut (=täysin kohtuullinen oletus ottaen huomioon, että minä en ikinä - IKINÄ - tunkenut vapaaehtoisesti siivoamaan kun olin lapsi). Lätkäisin Pakkaukselle luutun käteen ja kas vain: napero osaa tosiaan siivota siinä missä minäkin. Hienoa. Parin vuoden päästä minä voin vain kirjoitella vaikka blogia, kun tuo yksi hinkkaa lattiaa.
Seuraavaksi löydän varmaan itseni yleisurheilukentältä, sillä Usain Boltin nähdessään Pakkaus päätti, että hänkin alkaa "juosta lujaa". Nyt tehtäväni on kuulemma löytää lähin urheilukenttä. Mikäpä siinä. Syödään ensin ruohoa, pyöräillään sinne, aletaan juosta kentällä ja mennään sitten kahville (rasvattomalla maidolla). Ei tekisi pahaa tällekään ruholle.
tiistai 2. elokuuta 2016
Sankartöitä ja seksichattia
Kuten olen saattanut jo marttyyrina edellispostauksissa mainita, olen omasta mielestäni kotiseutuni tämän hetken suurin sankari. Isän ollessa vielä toipilaana minulla on etuoikeus äidin valvovan silmän alla toteuttaa tämän omakotitalohuushollin kodinhoitoa jatkuvasti, koko ajan ja joka päivä. Ei mene tunnin puolikasta ilman, että jostain päin kämppää kuuluu vaativa "Haeppa kuule..", "Meneppä hakehmaan kuule…", "Teheppä kuule…", "Nyt voisit kuule..", "Vieppä minut kuule" jne. Lisäksi vanhempani ovat seitsenkymppisinä ruvenneet kierrättämään tunnollisemmin kuin ullanlinnalaiset porvarihipit. Kaikki muovit, kartongit yms. pitää kerätä omaan lootaansa tai pussiinsa ja kärrätä 2,5 km paikallisen Prisman takapihalle.
Jotta kukaan ei erehtyisi luulemaan ponnistuksiani Lapin lisäksi, otin valokuvia työleiriltä, jotta voin oikeuttaa iltaisin harrastamiani paheita.
Sen jälkeen, kun on leikannut hehtaarikaupalla ruohoa, imuroinut abouttirallaa 25 vuotta vanhalla imurilla, joka on yhtä ketterä kuin kivireki, kitkenyt helvetin ison kukkapenkin ja siinä sivussa kokannut, lompastanut kaupungilla kuskina ja hoitanut muita aina yhtä tärkeitä askareita (Miksi se postikin pitää hakea 50 metrin päästä joka päivä, häh? Minä en avaa joka päivä postiani, vaikka se kolahta luukusta sisään.), on illan tullen aika käydä paheiden kimppuun.
Niistä viattomin on Netflix, josta olen kytännyt House of Cardsia ja Stranger Thingsiä. Paheellisin varmasti on viinin litkiminen, vaikka eihän täällä joka päivä ehdi/pysty/saa alkoholia kuluttaa. Jos alkaisin joka ilta tissuttelemaan, saisin niskaani äidin varauksettoman paheksunnan ja sitä saarnaa ei viitsisi kauan kuunnella edes raittiusseuran puheenjohtaja.
Koska nämä paheet eivät tietenkään riitä suhteessa tehtyyn sankartyömäärään, olen hoksannut chat-maailman ilot ja edut. Aina silloin tällöin kirjaudun Herkku.netin chattiin ja esiinnyn milloin 24-vuotiaana Veera-rouvana, joka etsii vierasta seksiseuraa, milloin bi-seksuaalina 20-vuotiaana miehenä, joka etsii mitä vaan, ja milloin omaa profiiliani vastaavalla nimimerkillä, joka etsii jotain, mitä ei itsekään tiedä.
Hupi on hervotonta. Milloin joku haluaa nuuskia pyllyäni tai pissata korkokenkääni, milloin minua yritetään väkisin painostaa soittamaan jollekin vanhalle pervolle ja milloin kimpussani haluaisi olla kokonainen ukkolauma. Aina silloin tällöin mukana on joku ihan hauska tyyppikin, jonka kanssa saa aikaiseksi kivan keskustelun tai kiihkeää fantasiointia. Viimeksi mainituille minulla on anonyymi sähköpostiosoite, jos vaikka jonkun kanssa tulisi keskusteltua enemmänkin. Tai herregud tavattua.
Yleensä kyllä poistun hervottoman hihittelyn jälkeen unten maille tai takaisin töihin. En ole vielä kokeillut, mitä seuraisi siitä, että yhdistäisin viinin ja chatin. Ehkä en halua edes tietää.
Jotta kukaan ei erehtyisi luulemaan ponnistuksiani Lapin lisäksi, otin valokuvia työleiriltä, jotta voin oikeuttaa iltaisin harrastamiani paheita.
 |
| Työn sankarin ajopeli, joka kulkee max. 6 km/h. Kumma etten ole kellahtanut jyrkemmissä rinteissä vielä kumoon. |
 |
| Työn sankarin kitkemää kukkapenkkiä, josta tässä kuvassa näkyy kolmannes. |
 |
| Ruohonajon tuloksia... |
 |
| Ikivanha imuri, jota retuuttamalla saattaa päästä painonnoston olympiakarkeloihin. |
 |
| Maitopurkit menossa kohti kierrätystä. |
Sen jälkeen, kun on leikannut hehtaarikaupalla ruohoa, imuroinut abouttirallaa 25 vuotta vanhalla imurilla, joka on yhtä ketterä kuin kivireki, kitkenyt helvetin ison kukkapenkin ja siinä sivussa kokannut, lompastanut kaupungilla kuskina ja hoitanut muita aina yhtä tärkeitä askareita (Miksi se postikin pitää hakea 50 metrin päästä joka päivä, häh? Minä en avaa joka päivä postiani, vaikka se kolahta luukusta sisään.), on illan tullen aika käydä paheiden kimppuun.
Niistä viattomin on Netflix, josta olen kytännyt House of Cardsia ja Stranger Thingsiä. Paheellisin varmasti on viinin litkiminen, vaikka eihän täällä joka päivä ehdi/pysty/saa alkoholia kuluttaa. Jos alkaisin joka ilta tissuttelemaan, saisin niskaani äidin varauksettoman paheksunnan ja sitä saarnaa ei viitsisi kauan kuunnella edes raittiusseuran puheenjohtaja.
Koska nämä paheet eivät tietenkään riitä suhteessa tehtyyn sankartyömäärään, olen hoksannut chat-maailman ilot ja edut. Aina silloin tällöin kirjaudun Herkku.netin chattiin ja esiinnyn milloin 24-vuotiaana Veera-rouvana, joka etsii vierasta seksiseuraa, milloin bi-seksuaalina 20-vuotiaana miehenä, joka etsii mitä vaan, ja milloin omaa profiiliani vastaavalla nimimerkillä, joka etsii jotain, mitä ei itsekään tiedä.
Hupi on hervotonta. Milloin joku haluaa nuuskia pyllyäni tai pissata korkokenkääni, milloin minua yritetään väkisin painostaa soittamaan jollekin vanhalle pervolle ja milloin kimpussani haluaisi olla kokonainen ukkolauma. Aina silloin tällöin mukana on joku ihan hauska tyyppikin, jonka kanssa saa aikaiseksi kivan keskustelun tai kiihkeää fantasiointia. Viimeksi mainituille minulla on anonyymi sähköpostiosoite, jos vaikka jonkun kanssa tulisi keskusteltua enemmänkin. Tai herregud tavattua.
Yleensä kyllä poistun hervottoman hihittelyn jälkeen unten maille tai takaisin töihin. En ole vielä kokeillut, mitä seuraisi siitä, että yhdistäisin viinin ja chatin. Ehkä en halua edes tietää.
perjantai 29. heinäkuuta 2016
Pakkaus ja puhelin: toivotaan, toivotaan
Nyt olen täällä äidin komennossa (äitini itse eilen julisti olevansa "tämän huushollin päällikkö", kun yritti paimentaa minut pakolla kymmeneltä nukkumaan) täytyy Pakkauksen kanssa kommunikoida puhelimitse.
Toisin kuin vielä viime vuonna, nyt on emännällä asiaa harva se päivä ja monta kertaa. Aikaisemmin puhelut ovat olleet lyhyitä ja ytimekkäitä tyyliin: "Moi äiti! Mä oon täällä. Heippa!" tai vain "Heippa!"
En tietenkään pistä pahakseni puhelinkeskusteluja, koska minullakin on kova ikävä tytärtäni, mutta kun mukula puhuu asioista, joista minulla ei ole hajuakaan tai keksii - ilmeisesti poissaoloni takia - pyytää mitä tahansa mieleen juolahtaa. Ja olen sentään ollut poissa kuvioista vain pari viikkoa.
Toissapäivänä sain syvällisen selvityksen jostain Netflixin sarjasta, joka oli jotain "Ever After High" tai muuta sellaista. "Siinä on semmoinen paha kuningatar, mutta sen tyttö ei oo yhtään paha ja se on hyvä ja sen nimi on Raven. Ja sitten siinä…." Selvitys kesti ainakin minun mielestäni vähintään vartin ja ymmärsin, että nyt oli löytynyt uusi lempisarja, mutta Ravenin lisäksi en saanut selvää yhdestäkään henkilöstä saati sitten juonesta.
Lisäksi iskä oli asentanut tabletille pelin, josta en käsittänyt yhtään mitään, ennen kuin eksä selvensi kyseessä olevan jonkinlainen kirjain-/sanapeli. Tiedotus pelin sisällöstä ja käänteistä oli hyvin yksityiskohtainen, syvällinen ja korkealentoinen. Niin korkealentoinen, etten itse asiassa osaa antaa tähän minkään valtakunnan esimerkkiä.
Sitten niihin toiveisiin. Aivan ilmeisesti 6-vuotiaana opitaan laskelmoimaan aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Koska olen nyt poissa, minulle on esitetty mm. että ostaisin Pakkaukselle oman ponin. Tai kissan. Tai uima-altaan. Toiveiden kirjo vaihtelee, mutta on yksi asia, jota Pakkaus erityisesti toivoo: omaa - yllätys yllätys - puhelinta. Ja tietysti sellaista, jossa on pelejä ja kosketusnäyttö. Koulureppua ei kyllä ole toivottu, vaikka eskari alkaa pian.
Katsotaan, millainen vääntö näistä asioista syntyy, kun palaan kotiin. Puhelinta ei eskaria aloittava natiainen varmasti saa ja poniakin olisi vähän vaikea pitää kerrostalon takapihalla. Ehkä joudun hankkimaan sen kissan.
ps.
Sen sentään ymmärsin, että eilen oli oltu Aquaparkissa ja laskettu niin hurjia liukumäkiä, että ihan pelotti. Pakkaus rehvasteli myös oppineensa uimaan. Minä kuuntelin ihastuneena, kunnes isä korjasi penskan käyttäneen yhä kellukkeita.
Toisin kuin vielä viime vuonna, nyt on emännällä asiaa harva se päivä ja monta kertaa. Aikaisemmin puhelut ovat olleet lyhyitä ja ytimekkäitä tyyliin: "Moi äiti! Mä oon täällä. Heippa!" tai vain "Heippa!"
En tietenkään pistä pahakseni puhelinkeskusteluja, koska minullakin on kova ikävä tytärtäni, mutta kun mukula puhuu asioista, joista minulla ei ole hajuakaan tai keksii - ilmeisesti poissaoloni takia - pyytää mitä tahansa mieleen juolahtaa. Ja olen sentään ollut poissa kuvioista vain pari viikkoa.
Toissapäivänä sain syvällisen selvityksen jostain Netflixin sarjasta, joka oli jotain "Ever After High" tai muuta sellaista. "Siinä on semmoinen paha kuningatar, mutta sen tyttö ei oo yhtään paha ja se on hyvä ja sen nimi on Raven. Ja sitten siinä…." Selvitys kesti ainakin minun mielestäni vähintään vartin ja ymmärsin, että nyt oli löytynyt uusi lempisarja, mutta Ravenin lisäksi en saanut selvää yhdestäkään henkilöstä saati sitten juonesta.
Lisäksi iskä oli asentanut tabletille pelin, josta en käsittänyt yhtään mitään, ennen kuin eksä selvensi kyseessä olevan jonkinlainen kirjain-/sanapeli. Tiedotus pelin sisällöstä ja käänteistä oli hyvin yksityiskohtainen, syvällinen ja korkealentoinen. Niin korkealentoinen, etten itse asiassa osaa antaa tähän minkään valtakunnan esimerkkiä.
Sitten niihin toiveisiin. Aivan ilmeisesti 6-vuotiaana opitaan laskelmoimaan aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Koska olen nyt poissa, minulle on esitetty mm. että ostaisin Pakkaukselle oman ponin. Tai kissan. Tai uima-altaan. Toiveiden kirjo vaihtelee, mutta on yksi asia, jota Pakkaus erityisesti toivoo: omaa - yllätys yllätys - puhelinta. Ja tietysti sellaista, jossa on pelejä ja kosketusnäyttö. Koulureppua ei kyllä ole toivottu, vaikka eskari alkaa pian.
Katsotaan, millainen vääntö näistä asioista syntyy, kun palaan kotiin. Puhelinta ei eskaria aloittava natiainen varmasti saa ja poniakin olisi vähän vaikea pitää kerrostalon takapihalla. Ehkä joudun hankkimaan sen kissan.
ps.
Sen sentään ymmärsin, että eilen oli oltu Aquaparkissa ja laskettu niin hurjia liukumäkiä, että ihan pelotti. Pakkaus rehvasteli myös oppineensa uimaan. Minä kuuntelin ihastuneena, kunnes isä korjasi penskan käyttäneen yhä kellukkeita.
keskiviikko 27. heinäkuuta 2016
Apua! Sossun lapsiperheapua!
Olen viimeisen 8 kuukauden aikana joutunut nöyrtymään monta kertaa. Minä kun olen aina ollut luonteeltani aika ylpeää sorttia ja sitä mieltä, että minähän pärjään ja menen vaikka läpi useammankin harmaan kiven.
Olisin siinä sitten varmaan pärjännytkin ja irvistellyt pärjätessä, mutta jokin aiemmin tuntematon ääni takaraivossa alkoi kiljua maalis-huhtikuun korvilla, että nyt riittää. Koska olin sairastanut jo kuukausia aiemmassa mainittujen kriisien ja muutosten lisäksi, ja olo oli sekä henkisesti että fyysisesti loppu, olin päätynyt tietysti jo psykiatriselle sairaanhoitajalle ja itse lanttumaakarillekin.
Siinä sitten kärvistelin ja kävin avautumassa viikottain vitutuksiani ja surujani.
Jonkin ajan kuluttua aloin ajatella, kuinka hienoa Pakkauksesta mahtoi olla kotona, jossa äiti maatui sohvalla apaattisempana kuin jääkaapissa kuukausia nahistunut porkkana. Ja kuinka surkea ämmä olin tyttärellni, kun en jaksanut muuta kuin kaivaa Saarioisten makaronilaatikon jääkaapista mikroon ja lautaselle. Sekä lukea pitkin hampain pakollisen iltasadun.
Lopulta menin tilittämään aiheesta myös sairaanhoitajalle. Kun olin lätinäni lopettanut, kysyi sairaanhoitaja, mitä mieltä olisin lapsiperheen tukipalvelusta. "Siis mistä?!", minä muistan kysyneeni silmät sirrissä epäluulosta, vaikka osasin jo kuvitella mitä minulle tyrkytettiin: jotain saatanan tanttaa, joka tulisi nuuskimaan kotiani ja tekemään lastensuojeluilmoituksia, jos lattialta löytyisi pölypalloja, liikaa My Little Ponyja ja värikyniä.
Sairaanhoitajani ei kuitenkaan ole ollenkaan tyhmimmästä päästä. Hän vakuutti päin nyrpeää naamaani, että ei olisi lainkaan varmaa, saisinko edes ko. palvelua, mutta että tilanteessani se kuitenkin voisi olla mahdollista ja että se työntekijä (tantta!) saattaisi jopa viikata lakanoita tai täyttää tiskikoneen. Luulen, että sairaanhoitaja tiesi tarkalleen, mistä narusta vetää (eihän hän sentään turhaan psykiatrinen sairaanhoitaja ole).
Hän antoi taatusti tahallaan ymmärtää, etten varmaankaan kelpaisi kotipalvelulle, kun minulla meni niin hyvin, vaikka hyvin näki, että kaikki on niin päin persettä kuin olla ja voi. Lisäksi hän saattoi muistaa, että olen aktiivinen siivouksen vihaaja hyvinäkin aikoina.
Niinpä suostuin siihen, että sairaanhoitaja otti yhteyttä sossuun. Siis oikeasti hyvät ihmiset. SOSSUUN!
Vain parin päivän päästä minulle soitettiin ja ilmoitettiin, että olisin halutessani saamassa ko. hyvin epäilyttävää tukipalvelua. Kyselin muina miehinä, mitä ne tantat aikoivat kotonani tehdä ja mihin ne Pakkausta olivat viemässä. Kaikki kuulosti aivan liian lohdulliselta. Joku vain tulisi vaikka kerran viikossa pariksi tunniksi olemaan meillä, puuhastelemaan pieniä juttuja, leikittämään Pakkausta.
Mieli teki karjua, että "MINÄHÄN EN MITÄÄN TUKEA TARVI JA VETÄKÄÄ ALAHUULI PÄÄN YLI JA NIELAISKAA!", mutta se uusi outo ääni päässäni esti minua. Ajattelin tytärtäni, joka kyllä leikkii mielellään yksinkin, mutta oli monta kertaa lähestynyt minua erilaisilla roolileikki-/peli-/puuhasteluehdotuksilla, jotka olin joutunut torjumaan. Kun en vain jaksanut.
Annoin periksi ja sovimme ensimmäisen ajan.
Kun vierailuaika koitti, olin imuroinut koko 75,5 m2, luutunnut keittiön ja eteishallin, järjestänyt kengät ja vaatteet ja puunannut pinnat niin, että kukaan ei varmasti voisi väittää meidän elävän sikolätissä. Lisäksi olin kiikuttanut kauhunväreet selkäpiitä viistäen 4 tyhjää kaljapurkkia kauppaan, ettei kukaan vain voisi syyttää minua alkoholistiksi. Kun kerran jouduin pöpilässäkin käymään.
Kun ovikello soi, kuvittelin sen takana seisovan jonkin kuivakan nutturapäisen haahkan, jolla olisi muistilehtiö valmiina kirjaamaan löydetyt viat listaan.
Oikeasti siellä oli pyöreä, kirkkaanpunatukkainen vähän goottityyliin pukeutunut kolmikymppinen emäntä. Hän tervehti reippaasti, harppoi kotiimme ja moikkasi Pakkausta. Pakkaus moikkasi takaisin ja siitä lähtien homma oli selvä.
Ihmisraiska so. allekirjoittanut palautettiin takaisin sohvalle ja sitten alkoi armoton My Little Pony -leikki. Lisäksi Punatukka viikkasi pyykit ja järjesti Pakkauksen vaatekaappia neidin itsensä kanssa. Minusta alkoi tuntua, että "Ehkä se ei teekään lastensuojeluilmoitusta". Punatukka viihtyi vieläpä niin hyvin, ettei huomannut aikansa olevan yli vaan porisi tyttäreni kanssa muina miehinä, kunnes menin sanomaan, että saa sitä työntekijä meiltä kotiinkin lähteä. Seuraavalla kerralla Punatukka vei Pakkauksen ulos leikkimään ja siellä he viipyivätkin jo niin kauan, että aloin kehitellä päässäni jo jonkinlaista kidnappausdraamaa. Mutta ei, ulkoillessa oli tavattu koiria ja koiranomistajia, kissa (jokin egyptiläinen rotu), nähty junia ja ostettu jäätelö. Pakkaus oli haljeta innosta ja onnesta.
Siinäpä tuli sitten koeteltua taas ennakkoluulo, jota en edes tiennyt omaavani. Nyt kun olemme lomalla, on myös kotipalvelu lomalla, mutta kun palaamme kotiin, saamme taas Punatukan vieraaksi. Tosin minulla on alkanut terveydellisesti mennä (ehkä) hieman paremmin, mutta arvelen, että ihan Pakkauksen vuoksi voisi olla kiva, että Punatukka kävisi vielä muutaman kerran. He kun puuhaavat niin erilaisia asioita kuin me yleensä. Ja minä kun luulen, että saan kaikesta huolimatta pitää tyttäreni omanani. Vaikka olenkin nyt sekä lanttumaakarin että sossun asiakas.
Olisin siinä sitten varmaan pärjännytkin ja irvistellyt pärjätessä, mutta jokin aiemmin tuntematon ääni takaraivossa alkoi kiljua maalis-huhtikuun korvilla, että nyt riittää. Koska olin sairastanut jo kuukausia aiemmassa mainittujen kriisien ja muutosten lisäksi, ja olo oli sekä henkisesti että fyysisesti loppu, olin päätynyt tietysti jo psykiatriselle sairaanhoitajalle ja itse lanttumaakarillekin.
Siinä sitten kärvistelin ja kävin avautumassa viikottain vitutuksiani ja surujani.
Jonkin ajan kuluttua aloin ajatella, kuinka hienoa Pakkauksesta mahtoi olla kotona, jossa äiti maatui sohvalla apaattisempana kuin jääkaapissa kuukausia nahistunut porkkana. Ja kuinka surkea ämmä olin tyttärellni, kun en jaksanut muuta kuin kaivaa Saarioisten makaronilaatikon jääkaapista mikroon ja lautaselle. Sekä lukea pitkin hampain pakollisen iltasadun.
Lopulta menin tilittämään aiheesta myös sairaanhoitajalle. Kun olin lätinäni lopettanut, kysyi sairaanhoitaja, mitä mieltä olisin lapsiperheen tukipalvelusta. "Siis mistä?!", minä muistan kysyneeni silmät sirrissä epäluulosta, vaikka osasin jo kuvitella mitä minulle tyrkytettiin: jotain saatanan tanttaa, joka tulisi nuuskimaan kotiani ja tekemään lastensuojeluilmoituksia, jos lattialta löytyisi pölypalloja, liikaa My Little Ponyja ja värikyniä.
Sairaanhoitajani ei kuitenkaan ole ollenkaan tyhmimmästä päästä. Hän vakuutti päin nyrpeää naamaani, että ei olisi lainkaan varmaa, saisinko edes ko. palvelua, mutta että tilanteessani se kuitenkin voisi olla mahdollista ja että se työntekijä (tantta!) saattaisi jopa viikata lakanoita tai täyttää tiskikoneen. Luulen, että sairaanhoitaja tiesi tarkalleen, mistä narusta vetää (eihän hän sentään turhaan psykiatrinen sairaanhoitaja ole).
Hän antoi taatusti tahallaan ymmärtää, etten varmaankaan kelpaisi kotipalvelulle, kun minulla meni niin hyvin, vaikka hyvin näki, että kaikki on niin päin persettä kuin olla ja voi. Lisäksi hän saattoi muistaa, että olen aktiivinen siivouksen vihaaja hyvinäkin aikoina.
Niinpä suostuin siihen, että sairaanhoitaja otti yhteyttä sossuun. Siis oikeasti hyvät ihmiset. SOSSUUN!
Vain parin päivän päästä minulle soitettiin ja ilmoitettiin, että olisin halutessani saamassa ko. hyvin epäilyttävää tukipalvelua. Kyselin muina miehinä, mitä ne tantat aikoivat kotonani tehdä ja mihin ne Pakkausta olivat viemässä. Kaikki kuulosti aivan liian lohdulliselta. Joku vain tulisi vaikka kerran viikossa pariksi tunniksi olemaan meillä, puuhastelemaan pieniä juttuja, leikittämään Pakkausta.
Mieli teki karjua, että "MINÄHÄN EN MITÄÄN TUKEA TARVI JA VETÄKÄÄ ALAHUULI PÄÄN YLI JA NIELAISKAA!", mutta se uusi outo ääni päässäni esti minua. Ajattelin tytärtäni, joka kyllä leikkii mielellään yksinkin, mutta oli monta kertaa lähestynyt minua erilaisilla roolileikki-/peli-/puuhasteluehdotuksilla, jotka olin joutunut torjumaan. Kun en vain jaksanut.
Annoin periksi ja sovimme ensimmäisen ajan.
Kun vierailuaika koitti, olin imuroinut koko 75,5 m2, luutunnut keittiön ja eteishallin, järjestänyt kengät ja vaatteet ja puunannut pinnat niin, että kukaan ei varmasti voisi väittää meidän elävän sikolätissä. Lisäksi olin kiikuttanut kauhunväreet selkäpiitä viistäen 4 tyhjää kaljapurkkia kauppaan, ettei kukaan vain voisi syyttää minua alkoholistiksi. Kun kerran jouduin pöpilässäkin käymään.
Kun ovikello soi, kuvittelin sen takana seisovan jonkin kuivakan nutturapäisen haahkan, jolla olisi muistilehtiö valmiina kirjaamaan löydetyt viat listaan.
Oikeasti siellä oli pyöreä, kirkkaanpunatukkainen vähän goottityyliin pukeutunut kolmikymppinen emäntä. Hän tervehti reippaasti, harppoi kotiimme ja moikkasi Pakkausta. Pakkaus moikkasi takaisin ja siitä lähtien homma oli selvä.
Ihmisraiska so. allekirjoittanut palautettiin takaisin sohvalle ja sitten alkoi armoton My Little Pony -leikki. Lisäksi Punatukka viikkasi pyykit ja järjesti Pakkauksen vaatekaappia neidin itsensä kanssa. Minusta alkoi tuntua, että "Ehkä se ei teekään lastensuojeluilmoitusta". Punatukka viihtyi vieläpä niin hyvin, ettei huomannut aikansa olevan yli vaan porisi tyttäreni kanssa muina miehinä, kunnes menin sanomaan, että saa sitä työntekijä meiltä kotiinkin lähteä. Seuraavalla kerralla Punatukka vei Pakkauksen ulos leikkimään ja siellä he viipyivätkin jo niin kauan, että aloin kehitellä päässäni jo jonkinlaista kidnappausdraamaa. Mutta ei, ulkoillessa oli tavattu koiria ja koiranomistajia, kissa (jokin egyptiläinen rotu), nähty junia ja ostettu jäätelö. Pakkaus oli haljeta innosta ja onnesta.
Siinäpä tuli sitten koeteltua taas ennakkoluulo, jota en edes tiennyt omaavani. Nyt kun olemme lomalla, on myös kotipalvelu lomalla, mutta kun palaamme kotiin, saamme taas Punatukan vieraaksi. Tosin minulla on alkanut terveydellisesti mennä (ehkä) hieman paremmin, mutta arvelen, että ihan Pakkauksen vuoksi voisi olla kiva, että Punatukka kävisi vielä muutaman kerran. He kun puuhaavat niin erilaisia asioita kuin me yleensä. Ja minä kun luulen, että saan kaikesta huolimatta pitää tyttäreni omanani. Vaikka olenkin nyt sekä lanttumaakarin että sossun asiakas.
tiistai 26. heinäkuuta 2016
Rakkauselämästä eron jälkeen
Otsikko saattaa olla harhaanjohtava, koska eihän minulla minkäänlaista vakavaa suhdetta kenenkään kaksilahkeisen kanssa ole. Ollakseni aivan rehellinen, tuntuu siltä, etten ikikuunapäivänä enää halua minkäänlaista ukkoa sotkemaan kotikuvioitani, vaikka tässä vaiheessa on kulunut jo melkein kaksi vuotta siitä, kun muutimme eksäni kanssa erilleen.
Pelkkä ajatus siitä, että joku tulee huusholliini ja alkaa vaatia jälleen kompromissien tekoa, omaa tilaa (mölyävine pleikkareineen, likaisine alkkareineen ja kylppärikamppeineen) ja sitä, että ymmärrän kuin telepaatikko hänen mielenliikkeitään, pelottaa. Ei huvita yhtään. Mielenkiinto nolla. Hyi hitto.
Mutta koska olen terve naisihminen parhaassa iässä, tarvitsen myös läheisyyttä ja kyllä - ihan seksiä silloin tällöin. Olen siis päätynyt jonkinlaiseen outoon välitilaan.
Pakkaus on joka toinen viikonloppu isällään ja silloin voin deittailla ketä haluan. Näin olen myös tehnyt, enkä ole tyytynyt yhteen. Suhteita on parin vuoden sisään siunaantunut jo kunnioitettava määrä aikarajoitteista huolimatta.
Toisin kuin ennen vanhaan, yhtään urosta en ole kännisenä raahannut kotiini baarista. Sen sijaan olen optimoinut seuranhakuun käytetyn ajan ja metsästänyt miehet netistä. Ja sieltähän löytyy. On varattua ja vapaata, pitkää ja lyhyttä, tummaa ja vaaleaa, nuorta ja vanhaa. You name it. Ja yllättävän moni mies hakee naisseuraa niinkin muodokkaasta naisesta kuin minä, vaikka olisivat itse kuinka sporttisia tahansa. Hurraa!
Suhteilussa vain on yksi mutta. Se tahtoo loppua lyhyeen kuin kananlento, ja syynä olen minä itse.
En vain (lyhyen) ensihuuman jälkeen saa itseäni enää innostumaan, olipa mies kuinka komea, kiva, ihana ja ymmärtäväinen hyvänsä. Tuntuu, että sisimpäni ympärille on kasvanut panssari, joka on luja ja läpitunkematon kuin kärpäsen kitiinikuori. Kohteliaisuudet, suudelmat ja seksin tuoma mielihyvä iskeytyvät panssariani vasten ja pompahtavat poikkeuksetta kauas pois.
Minulla on useita ystäviä, jotka ovat eronneet, mutta en tiedä ketään, joka olisi edelleen ollut kykenemätön oikeaan suhteeseen kahden vuoden jälkeen. Ja kyse ei ole siitä, että jotenkin moralisoisin tai paheksuisin mahdollisuutta uuteen onneen. Minusta ei vain ole yrittämään.
Osasyy siihen, etten halua uutta miestä kotiini on vastenmielisyys, jota tunnen kun ajattelen, että minun pitäisi esitellä 6-vuotiaalle tyttärelleni vieras mies, joka alkaisi rampata luonamme. Ja taas kyse on minun ongelmastani. Pakkaus kun on varsin sosiaalinen ja avoin ja tykkää kovasti esimerkiksi entisestä heilastani (ennen avioliittoa), joka on jäänyt ystäväkseni ja joka on vieraillut luonamme yökylässäkin.
Ehkä minusta on kuoriutunut uusiovanhapiika. Kun asustelen tyttäreni kanssa, minulla on varsin mukava olla kaikesta tapahtuneesta huolimatta.
Ja ehkä uskoni kestävään parisuhteeseen on lopullisesti loppu. Kun enhän minä naimisiin mennyt erotakseni. Nyt kun se on tapahtunut, en enää näytä löytävän luottamusta siihen, että jokin uusi kestäisi. Kun eihän se vanhakaan kestänyt. Siitäkään huolimatta, että tyttäreni isä on ainoa, jonka seurassa todella osasin ja osaan olla täysin oma itseni.
No - jos positiivisesti asiaa katsoo, saanpahan pitää kylppärini ja makkarini omanani. Ilman haisevia kalsareita ja partakarvoja lavuaarissa. Onhan se etu sekin. Siitäkin huolimatta, että taulut, ryijy ja kaikki seinään kiinnitettävä on edelleen kiinnittämättä. Kun se pora jäi eksälle.
Pelkkä ajatus siitä, että joku tulee huusholliini ja alkaa vaatia jälleen kompromissien tekoa, omaa tilaa (mölyävine pleikkareineen, likaisine alkkareineen ja kylppärikamppeineen) ja sitä, että ymmärrän kuin telepaatikko hänen mielenliikkeitään, pelottaa. Ei huvita yhtään. Mielenkiinto nolla. Hyi hitto.
Mutta koska olen terve naisihminen parhaassa iässä, tarvitsen myös läheisyyttä ja kyllä - ihan seksiä silloin tällöin. Olen siis päätynyt jonkinlaiseen outoon välitilaan.
Pakkaus on joka toinen viikonloppu isällään ja silloin voin deittailla ketä haluan. Näin olen myös tehnyt, enkä ole tyytynyt yhteen. Suhteita on parin vuoden sisään siunaantunut jo kunnioitettava määrä aikarajoitteista huolimatta.
Toisin kuin ennen vanhaan, yhtään urosta en ole kännisenä raahannut kotiini baarista. Sen sijaan olen optimoinut seuranhakuun käytetyn ajan ja metsästänyt miehet netistä. Ja sieltähän löytyy. On varattua ja vapaata, pitkää ja lyhyttä, tummaa ja vaaleaa, nuorta ja vanhaa. You name it. Ja yllättävän moni mies hakee naisseuraa niinkin muodokkaasta naisesta kuin minä, vaikka olisivat itse kuinka sporttisia tahansa. Hurraa!
Suhteilussa vain on yksi mutta. Se tahtoo loppua lyhyeen kuin kananlento, ja syynä olen minä itse.
En vain (lyhyen) ensihuuman jälkeen saa itseäni enää innostumaan, olipa mies kuinka komea, kiva, ihana ja ymmärtäväinen hyvänsä. Tuntuu, että sisimpäni ympärille on kasvanut panssari, joka on luja ja läpitunkematon kuin kärpäsen kitiinikuori. Kohteliaisuudet, suudelmat ja seksin tuoma mielihyvä iskeytyvät panssariani vasten ja pompahtavat poikkeuksetta kauas pois.
Minulla on useita ystäviä, jotka ovat eronneet, mutta en tiedä ketään, joka olisi edelleen ollut kykenemätön oikeaan suhteeseen kahden vuoden jälkeen. Ja kyse ei ole siitä, että jotenkin moralisoisin tai paheksuisin mahdollisuutta uuteen onneen. Minusta ei vain ole yrittämään.
Osasyy siihen, etten halua uutta miestä kotiini on vastenmielisyys, jota tunnen kun ajattelen, että minun pitäisi esitellä 6-vuotiaalle tyttärelleni vieras mies, joka alkaisi rampata luonamme. Ja taas kyse on minun ongelmastani. Pakkaus kun on varsin sosiaalinen ja avoin ja tykkää kovasti esimerkiksi entisestä heilastani (ennen avioliittoa), joka on jäänyt ystäväkseni ja joka on vieraillut luonamme yökylässäkin.
Ehkä minusta on kuoriutunut uusiovanhapiika. Kun asustelen tyttäreni kanssa, minulla on varsin mukava olla kaikesta tapahtuneesta huolimatta.
Ja ehkä uskoni kestävään parisuhteeseen on lopullisesti loppu. Kun enhän minä naimisiin mennyt erotakseni. Nyt kun se on tapahtunut, en enää näytä löytävän luottamusta siihen, että jokin uusi kestäisi. Kun eihän se vanhakaan kestänyt. Siitäkään huolimatta, että tyttäreni isä on ainoa, jonka seurassa todella osasin ja osaan olla täysin oma itseni.
No - jos positiivisesti asiaa katsoo, saanpahan pitää kylppärini ja makkarini omanani. Ilman haisevia kalsareita ja partakarvoja lavuaarissa. Onhan se etu sekin. Siitäkin huolimatta, että taulut, ryijy ja kaikki seinään kiinnitettävä on edelleen kiinnittämättä. Kun se pora jäi eksälle.
maanantai 25. heinäkuuta 2016
Onnettomuuksien summa
Nyt yritetään uudelleen. Pistinkin jo vuosi sitten pystyyn uuden blogin Yksin Kaksin, mutta sen jälkeen meno äityi sen verran masentavaksi, että ei enää huumori riittänyt.
Ensimmäinen kolahdus oli ero, joka sivistyneisyydestään huolimatta satutti ja suretti. Minä olen itkenyt öisin - pääasiassa - ja Pakkaus on itkenyt päivisin. Ex-mieheni ja minun välillä on melkein 80 kilometriä, joten olen 2 viikkoa putkeen 6-vuotiaan tyttären yksinhuoltaja. Onneksi. Pakolliset rutiinit pelastavat päivää sen verran, etten pysty maatumaan sohvan pohjalla ja kittaamaan viinaa niin kuin mieli tekisi.
Joka tapauksessa ero oli oikea päätös. Olemme nyt kuin parhaat ystävät ja turhanpäiväiset riidat lusikan paikasta, rahasta, siivouksesta ja toisen luonteesta ovat jääneet taakse.
Mutta lisää seurasi. Viime joulukuussa - juuri kun olin ostanut uuden asunnon ja ottanut lainaa - sairastuin mystiseen tautiin, jonka vuoksi minulla oli joka päivä kuumetta 37,5-38 astetta ja johon liittyi voimakasta pahoinvointia ja ripulia. Ensimmäisen lääkärin mukaan kyseessä oli tavallinen flunssa. Totta helvetissä, vaikka minulla ei ollut yskää, nuhaa tai kurkkukipua.
Kun olin aikani laukkonut lääkäreillä, pääsin sisätautilääkärille ja kuvauksiin. Koko vuosi 2016 on mennyt sairauslomalla ja nyt kesällä yli 100 verikokeen jälkeen minulle on ilmoitettu, että sairastan (ainakin) harvinaista suolistotulehdusta. Vointini on parantunut lääkkeen ansiosta, mutta edelleen minua vaivaa jatkuva lämpöily.
Tämän kaiken lisäksi menetin työpaikkani: siksi, että olin niin kauan poissa.
Ja jotteivat asiat olisi liian hienosti, sairastui isäni vakavasti (tässä mielessä vuosi 2016 pääsee samaan tasoon vuoden 2015 kanssa, sillä vertailun vuoksi äidille tehtiin viime vuonna aivokasvaimen poisto). Nyt Pakkaus on isällään ja minä pohjoisessa äidin apuna ja autokuskina.
En ole koskaan ollut näin kauan erossa tyttärestäni. Olimme täällä yhdessä pari viikkoa, mutta minun piti käydä etelässä ja luovuttaa neiti isälleen lomailemaan. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että saan jumittaa täällä 700 kilometrin päässä viikkotolkulla.
Nyt rintaa kalvaa kova ikävä, mutta onneksi Pakkaus on oppinut puhelimessa lätimisen jalon taidon. Saan kuulla melkein joka päivä päivän saldon; missä on pyöräilty, tuliko pyöräillessä punaiset valot (apua!), onko takapihalla kotiloita, kasvaako iskän tomaatit, kuinka monta hammasta tällä hetkellä heiluu, mitä Netflixistä on juuri nyt seurattu ja mikä on päivän ruoka-annos (tolkuttoman monta kertaa se on ollut jokin Mäkkärin setti).
Onneksi äitini on oikea kotimajuri ja pistää minut hommiin, etten ehdi koko aikaa kaikkea paskaa märehtimään. Jollen kuljeta häntä 5 eri kauppaan, pese pottuja tai imuroi, saan ajella abouttirallaa 100 hehtaarin kokoisen läntin päältäajettavalla ruohonleikkurilla (sis. vain hieman Lapin lisää). Viimeksi mainitun ansiosta ei kauneuteni ainakaan kehity: pelloilla on niin paljon paarmoja, että kintut ovat kuin vesirokkopotilaalla.
Mutta ehkä se tästä. Katsotaan. Ainakin tänään syödään taas pottuja. Ja kauppareissut on käyty.
Ensimmäinen kolahdus oli ero, joka sivistyneisyydestään huolimatta satutti ja suretti. Minä olen itkenyt öisin - pääasiassa - ja Pakkaus on itkenyt päivisin. Ex-mieheni ja minun välillä on melkein 80 kilometriä, joten olen 2 viikkoa putkeen 6-vuotiaan tyttären yksinhuoltaja. Onneksi. Pakolliset rutiinit pelastavat päivää sen verran, etten pysty maatumaan sohvan pohjalla ja kittaamaan viinaa niin kuin mieli tekisi.
Joka tapauksessa ero oli oikea päätös. Olemme nyt kuin parhaat ystävät ja turhanpäiväiset riidat lusikan paikasta, rahasta, siivouksesta ja toisen luonteesta ovat jääneet taakse.
Mutta lisää seurasi. Viime joulukuussa - juuri kun olin ostanut uuden asunnon ja ottanut lainaa - sairastuin mystiseen tautiin, jonka vuoksi minulla oli joka päivä kuumetta 37,5-38 astetta ja johon liittyi voimakasta pahoinvointia ja ripulia. Ensimmäisen lääkärin mukaan kyseessä oli tavallinen flunssa. Totta helvetissä, vaikka minulla ei ollut yskää, nuhaa tai kurkkukipua.
Kun olin aikani laukkonut lääkäreillä, pääsin sisätautilääkärille ja kuvauksiin. Koko vuosi 2016 on mennyt sairauslomalla ja nyt kesällä yli 100 verikokeen jälkeen minulle on ilmoitettu, että sairastan (ainakin) harvinaista suolistotulehdusta. Vointini on parantunut lääkkeen ansiosta, mutta edelleen minua vaivaa jatkuva lämpöily.
Tämän kaiken lisäksi menetin työpaikkani: siksi, että olin niin kauan poissa.
Ja jotteivat asiat olisi liian hienosti, sairastui isäni vakavasti (tässä mielessä vuosi 2016 pääsee samaan tasoon vuoden 2015 kanssa, sillä vertailun vuoksi äidille tehtiin viime vuonna aivokasvaimen poisto). Nyt Pakkaus on isällään ja minä pohjoisessa äidin apuna ja autokuskina.
En ole koskaan ollut näin kauan erossa tyttärestäni. Olimme täällä yhdessä pari viikkoa, mutta minun piti käydä etelässä ja luovuttaa neiti isälleen lomailemaan. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että saan jumittaa täällä 700 kilometrin päässä viikkotolkulla.
Nyt rintaa kalvaa kova ikävä, mutta onneksi Pakkaus on oppinut puhelimessa lätimisen jalon taidon. Saan kuulla melkein joka päivä päivän saldon; missä on pyöräilty, tuliko pyöräillessä punaiset valot (apua!), onko takapihalla kotiloita, kasvaako iskän tomaatit, kuinka monta hammasta tällä hetkellä heiluu, mitä Netflixistä on juuri nyt seurattu ja mikä on päivän ruoka-annos (tolkuttoman monta kertaa se on ollut jokin Mäkkärin setti).
Onneksi äitini on oikea kotimajuri ja pistää minut hommiin, etten ehdi koko aikaa kaikkea paskaa märehtimään. Jollen kuljeta häntä 5 eri kauppaan, pese pottuja tai imuroi, saan ajella abouttirallaa 100 hehtaarin kokoisen läntin päältäajettavalla ruohonleikkurilla (sis. vain hieman Lapin lisää). Viimeksi mainitun ansiosta ei kauneuteni ainakaan kehity: pelloilla on niin paljon paarmoja, että kintut ovat kuin vesirokkopotilaalla.
Mutta ehkä se tästä. Katsotaan. Ainakin tänään syödään taas pottuja. Ja kauppareissut on käyty.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)